Sanotaan, että koira on ihmisen paras ystävä.  Minulla on ollut kaksi koiraa, kultainen noutaja Ilo ja tanskandoggi Alma. Nyt perheessä asustelee pienen pieni bishon havanais Lilla, tyttäreni koira. En paljon koirasta tiedä, jos vertaan tietojani todellisiin koiraharrastajiin, jotka käyttävät kaiken aikansa koiran kanssa. Kuitenkin olen koko perhe-elämän ajan nauttinut tuon hyvän, uskollisen ystävän seurasta, ensin Ilon, sitten Alman ja nyt tuon mainion pikkueläjän, Lillan. Ihania tyyppejä, kaikki kolme koirakaverusta.

Koiralla on erikoinen sosiaalinen tapa. Se jättää merkin kavereilleen, missä on kulkenut. Merkistä toinen koira voi sitten tulkita paljon asioita, kuten oliko kulkija uros vai narttu tai millä mielellä kulkija oli (oliko se esimerkiksi intiimillä intomiellä kaveria tositarkoituksella hakemassa). Kun toinen pää jättää jäljen, toinen pää lukee jälkiä. Siis melko erikoinen tapa!

Ihminen on omaksunut koiralta tavan, joka on koiralle merkittävä ja tärkeä, mutta ihmiselle sopimaton. Erityisesti lämpimään aikaan liikkuttaessa lähes missä vain milloin vain, voi törmätä erityisesti miespuolisiin henkilöihin, jotka jättävät merkkiään täysin estottomasti, milloin kauppahallin seinää vasten, milloin kuutostien varrella siinä tien pientareella ilman mitään puskaa. Olenpa nähnyt pyörätiellä, siinä asvaltin reunalla, jonkun tähtäävän merkkiään. Siinä kohden melkein itseään hävettää ja ainakin inhottaa ajaa fillarilla ohi. Varsinkin kesäsäillä heikommallakin hajuaistilla varustettu kulkija voi harmikseen huomata kaupungilla kävellessään ohittavansa jollekin tärkeän merkin ja paikan.

Ensin ajattelin, että merkitsemiskulttuuri kuuluu vain niille, joiden kunto on sellainen, ettei smalltalk-läppää enää pysty tuottamaan, vaan  ainoa sosiaalinen kyky on koiramainen merkki. Näin ei kuitenkaan näytä olevan.

Joskus ihan ennen vanhaan ainakin asemilla oli kylttejä, joissa luki muistutus, ettei lattialle tule sylkeä. Ehkäpä nykyisin olisi kohtuullista ja oikein muistuttaa siitä, ettei tule pissata ihan mihin sattuu. Sihauttelu sinne tänne kun kuuluu kyllä koiramaisiin tapoihin, mutta ehkäpä sivistynyt ihminen pysyy pidättämään lähimpään sopivaan pisupaikkaan.

Vuodatus-palvelulle hyvästä yhteispelistä. Olen reilun pari vuotta kirjoittanut blogia täällä, ja pitänyt kovasti siitä.

Blogini muuttaa: se on jatkossa luettavissa osoitteessa www.saripalm.net/blogi/

Toden totta, tarvitsemme erittäin vahvan ja monipuolisen työvoimapolitiikan. Yrityselämän mahdollisuudet on turvattava, ja alueellinen kehitys taattava, ruokkiihan se nimenomaan hyvinvointia ympäri maata. Haluammehan, että ihmiset voivat hyvin riippumatta siitä, missä asuvat? Saako maalla olla onnellinen, saako pikku kaupungissa voida ihan hyvin?

Keltaista budjettikirjaa, tuota paikallista bestselleriä, tutkiessani en ihan kaikilta osin ole vakuuttunut, että talouselämän ihanteet toteutuvat vuoden 2009 talousarviossa. Ensinnäkin inflaatioennuste on kyllä melkoisen optimistinen ( noin 2 % luokkaa) hinnoin. Toivo on korkealla, mutta en jaksa uskoa, että näin mennään.  Kun koko läntinen maailma on tällä hetkellä viikottain uutisissa uusin mahalaskuin, se ei voi olla säteilemättä pitemmälle meidänkin talouselämään. Anteeksi vain, tylyä, mutta todentuntuista.

Nyt niihin pienempiin: On upeaa, että apurahan saajien tilanne sosiaaliturvan osalta korjaantuu. Myös vaikeavammaisten henkilökohtainen avustaja-asia on loistava, kunhan se hoidetaan niin, ettei se vain lupaa tyhjää, vaan toimii myös käytännössä. Myös poliisimäärärahan korotus on hieno asia. Muutamia esimerkkejä hyvästä suunnasta.

Tähän päätän yksinpuheluni, hiljaisen hyrinän, täältä keskeltä Hesaa ja virittäydyn päivän haasteisiin.

Olen selitellyt itselleni, miksi pidän niin paljon sienimetsistä. Ehkäpä lapsuudessani tehdyt ihanat sieniretket Harjunmäelle ja muihin metsiin ovat saaneet aikaan sen, että syksyinen sienimetsä on ihan parasta minulle.

Lapsuus siis vaikuttaa, vielä nelikymppisenäkin!

* * * *

Tänään yhden Kouvolassa pidettävän kokouksen jälkeen on kiireenvilkkaa lähdettävä Helsinkiin. Onhan tällä viikolla budjettikeskustelut, ja edelleen nettiyhteyteni kotona on jumissa.

Pituusjärjestyksen nostaminen yhdeksi tällaiseksi ”ongelmaksi” kuvaa mielestäni meidän nykyihmisten ongelmakentän kokoa ja myös yksipuolisuutta. Onko koululaitoksemme ongelmakohdat todella tätä tasoa? Olisiko aika vastata Pajamäen pituusjärjestysongelmaan nostamalla esiin aakkosjärjestyksen käyttö: Muistan kouluajoilta pituusjärjestykseen liittyen todella vähän asioita, tosin sen muistan, että olin Johannan vieressä pituusjonossa. Sen sijaan U:lla alkava sukunimeni tuotti minulle sisäistä mielipahaa kaikki alakouluvuodet. Olinhan yleensä kaikissa aakkosissa se viimeinen, paitsi sitten, kun Helsingistä muuttanut papin perhe auttoi asiaa, alkoihan nimi V:llä, joku jäi siis vielä minunkin jälkeeni.

Aakkosjärjestys ei kuitenkaan toden totta ole mielestäni ongelma, eikä pituusjärjestyskään. Eihän koko pituusjärjestyksen käytössä ole tavoitteena asetella ihmisiä arvojärjestykseen, kysehän on puhtaasti käytännöllinen, pienemmän ihmisen takaa näkee ja kuuleekin paremmin. Toki pituusjärjestys on varmasti nykykoulussa idearikkaan opettajan vain yksi keino asettaa ihmistaimia järjestykseen. Ainakin itse opettajana muodostin jonoja (joskus kun on ihan pakko jonottaa, vaikkapa ruokailuun) mieltymysten mukaan, värien mukaan tai joskus jopa hupimielisten tietokilpailukysymysten vastausten perusteella. 

Pajamäen aloittamassa keskustelussa on mielestäni erittäin hyvä pointti, johon ei Pajamäki itse eikä kukaan muukaan ole kiinnittänyt ollenkaan huomiota. Nykyinen yhteiskunnallinen järjestelmä pakottaa meidät ihmiset jonoihin, joissa pelkkä pituusjärjestys ei enää riitä: Suomalaiset jonottavat lääkäriin, kaupan lihatiskille, pankkiin, puhelinfirmojen palvelunumeroihin, kioskin kassalle, lippuluukuille ja mitä moninaisimpiin muihin paikkoihin. Helsingissä erityisesti olen törmännyt sekä leipäjonoihin että taksijonoihin, siis jonoihin yhteiskuntaelämän eri laidoilta.

Kun vielä 80 -luvulla katselimme kuvia itäisestä naapurimaasta tai kävimme itsekin turistina toteamassa ihmeen, miten ihmiset jonottivat kaupan ulkopuolella leipää tai kaalia, jonotamme nyt markkinavoimien edessä milloin mitäkin. Molemmissa yhteiskuntajärjestelmissä jonottamista on perusteltu vapaaehtoisuudella, iloisella osallistumisella jonottamiseen siinä toivossa, että jotain on saamassa.

Pituusjärjestyksessä jonottamisen ainoa ongelma on se, että kommunistisissa jonoissa sen enempää kuin nyt vallalla olevissa markkinataloudellissa jonoissa pituusjärjestys ei tuota osalle jonottajista parasta mahdollista tulosta. Sen sijaan kouluissa opettajat pitävät huolta, että jonossa jokainen saa vuorollaan jotain.

Vuoronsa odottaminen kuuluu asiaan, elämässä, vaikka nykyinen kaikki-mulle-heti-nyt-sukupolvi ei aina taida sitä muistaakaan.

Tässä syyskuussa lähes 10 000 suomalaista saavuttaa 63 vuoden eläkeiän. Käytännössä tämä näkyy myös eläkkeelle jäämisen piikkinä, vaikka toki eläkeikä vaihteleekin, ja toistaiseksi yleisin ikä jäädä on 60 vuotta.

Tuttuakin tutumpaa on se, miten nimenomaan työeläkeläisiä on eri hallitusten, niin nykyisen, kuin aikaisempien Vanhasen ja Lipposen hallitusten,  politiikalla opetettu leikkaamalla taitettua indeksiä ja kansaneläkkeen pohjaosaa,  ja yleensä verotuksen keinoin.

Eläkkeistä puhuttaessa on hyvä muistaa, että noin satatuhatta ihmistä elää kansaneläkkeen varassa. Yhteiskuntarakenteestamme aikaisempina vuosikymmeninä johtuen usein vielä juuri naiset kantavat pienen eläkkeen taakkaa riippumatta siitä, millainen eläketurva heillä on.

Pääministeri Vanhanen on aloittanut uuden pääministerivaalin esittämällä takuueläkettä. Hänen näkemyksensä mukaanhan minimieläke nostettaisiin 650 euroon kuukaudessa niiltä, joiden eläke on nyt pienempi kuin tällä hetkellä.  Vanhanen tähtää seuraavalle vaalikaudelle. Vanhasen ajatus minimieläkkeen nostamisesta on toki kannatettava, mutta ajatuksen esitteleminen vuonna 2008 niin, että eläkkeen hinta on sovittuna tiettyyn summaan, mutta muut taloudelliset realiteetit puuttuvat, on populismia.

Pelkästään tällä viikolla olemme saaneet sellaisia suomalaisen talouselämän tunnuslukuja silmiemme eteen metsäteollisuuden työpaikkakehityksen muodossa, ettei takuueläketyyppiseen populismiin tulisi langeta. Meillä on kansaneläkejärjestelmä. Tärkeämpää kuin uusien nimien lanseeraaminen, olisi huolehtia, että nykyisin ihan hyvin toimivien järjestelmien hintakehitys vastaa todellisuutta. Nyt se ei sitä tee.

Tästä ja kuntapuolen terveyspalveluista olin tänään puhumassa Kouvolan Hansa-keskuksessa eläkemarkkinoilla, jotka seudun eläkeläisjärjestöt olivat järjestäneet.

KIITOS aktiivisille eläkeläisille kutsusta mukaan!

Tyttäreni olivat varanneet minut "Mamma Mia" seuraksi, ja viikonlopun tiimellyksessä löytyi vihdoin sillekin aika. Voi, miten ABBA vei mukanaan. Vaikka kriitikot eivät ole elokuvaversiota kovin ylistäneetkään, en voinut hillitä hymyä huulillani, olihan leffa melkoisen ratkiriemukas. Ja se musiikki, kauniit kuvat ja maisemat, mitä sitä muuta voi mielenpiristykseksi toivoa.

Kirkkoretkemme mieheni kanssa oli sananmukaisesti sellainen, kuten eräs ystävä totesi "laulava kuin Teneriffalla". Saarnaava pastori oli valinnut kaikkia mielivirsiäni, ja se on ihanaa se. No, totta kai täydellisestä virsivalikoimasta vielä puuttui yksi, se, jota kuuntelen Samuli Edelmanin laulamana:

Toivon todella, että ½ vuoden päästä pääsen uudelleen samaan rääkkiin, jotta voisin osoittaa itselleni kuntoni paranemisen.   Tavoite on siis tältä osin asetettu. :)

***

Ja edelleen pahoittelut, jos sähköinen palvelutuontantoni ei pelaa. Netti Kouvolan kotona ei ole toiminut, eikä näin verkossa työskentelyä ole voinut harrastaa kohta viikkoon. Tänään tilanne tosin hiukan valkeni, kun tulin taas Helsinkiin, jossa verkot pelaavat.

Helsingissä vietettiin KD:n kuntavaalikampanjan avausta. Puheenjohtaja Päivi Räsänen rohkaisi ja vauhditti asiantuntevasti kampanjointiin. Puoluesihteeri Sari Essayah on tuonut paljon raikkautta työnsä mukana, niin tänäänkin.  Siinä penkissäni istuessani heräsi kysymys, onko missään toisessa puolueessa muuten näin rohkeasti naisjohtoa, kun otetaan huomioon, että yksi varapuheenjohtajakin on vielä nainen? Kristillisdemokraateilla on oikeasti rohkeutta tekoihin, puolueemme ei ole pelkkää pulinaan, vaan myös puuhaa.

* * *

Tänään Elimäellä käydessäni pohdin sitä, miten uuden Kouvolan maaseutu-säätiö eli Jaalan, Elimäen ja Valkealan kehittämissäätiö voisi vaikuttaa maaseutuisten kylien elinkeinoelämään. Nythän perustamissopimuksen henki on enemmänkin viihtymispainotteinen. Kuitenkin kova totuus on se, että siellä missä on työtä ja työpaikkoja, siellä porukka myös viihtyy. 

"Säätiö toteuttaa tarkoitustaan myöntämällä avustuksia ja harjoittamalla tiedotustoimintaa. Lisäksi säätiö voi tukea myös toiminta-alueeseensa
liittyvää tutkimustoimintaa eri alueiden ja kylien toimintojen kehittämissuuntien selvittämiseksi."  Näin sanotaan sopimuksessa. Onko tässä tavoitteessa todella lihaa luiden ympärille? Onhan niin, että uuden Kouvolan suuri rikkaus ja kaupunkielämän suuri voimavara ja -salaisuus on tulevaisuudessa puhtaassa maaseututyyppisessä seudussa, järvialueissa ja jopa erämaissamme. Maaseutumme Kouvolassa (2009) on sellainen luonnonvara, josta tulevaisuudessa vielä koko eteläinen Suomi saa omat toimivat city-keuhkonsa.

Tämä seutu on pidettävä elävänä: Se vaatii työtä!

Ja PS. Nettiyhteyteni Kouvolassa on edelleen tilt, joten kirjoittelen taas/vasta, kun pääsen nykytekniikan äärelle. Nyt Helsingin työhuoneella Sari vaikenee.

Tänään olin tutustumassa Eduskunnassa uuden äänestyskaluston käyttöön. Opetus oli hyvää ja selkeää. Saas nähdä, miten uudet puheenvuoronäppikset ja äänestysnapit osuvat sormieni alle.