Olen naimisissa historian harrastelijan kanssa. Mieheni on myös pätevöitynyt historian opettaja, mutta tällä hetkellä pääsee opettamaan kaksi tuntia viikossa tätä erityisalaansa. Olen vähän harmissani mieheni puolesta: hän ei ehdi tutkia ja harrastaa siinä määrin, mitä hän varmasti haluaisi tehdä, eläähän hän kiinni arjessa meidän kanssamme täysillä joka päivä.

Olen erityisen iloinen siitä, että minulla on kotona kävelevä historian asiantuntemus aina paikalla, mieheni. Esimerkiksi nyt kun on seurattu keskustelua Lappeenrannan hautatutkimusten ja uusien Valkealan epäilysten osalta lehdistöstä ja televisiosta, mieheni vastaa kaikkiin kysymyksiini taitavasti. Saan siis hyvää "sparrausta" tässä kotona historian näkökulmasta asiaan kuin asiaan. Pidän sitä erityisen suurena vahvuutena, olenhan itsekin aina ollut kiinnostunut historiasta ja erityisesti yhteiskuntaopin osasta. Keskustelu syvenee kuitenkin ihan toisiin svääreihin, kun mieheni näkökulmat ovat jo paljon, paljon laajemmat.

Kansakunnan, yhteiskunnan ja maailman, samoin kuin oman seutukuntansa historian tunteminen on mielestäni erityisen tärkeää päätöksen tekijöille. On paljon ihmisiä, jotka pystyvät erittäinkin taitaviin ja nopeisiin, voisiko sanoa tuottaviinkin päätöksiin. Yhteiskunnallisissa päätöksissä kuitenkaan aina taloudelliset tekijät eivät voi olla ne ainoat ratkaisevat tekijät, jolla päätöstä perustellaan. On tutkittava myös taustat, pyrittävä ennustamaan päätöksen merkitystä ihmisille, seudulle ja näkymiä myös tulevaisuuteen. Oman historiansa tunteminen ja siihen välillä katsominen ei ole pahasta.

Helsingin Sanomissa oli tänä aamuna laaja artikkeli akateemikko Eino Jutikkalasta. Itse olen tutustunut häneen yhden historian kirjan verran opiskeluaikana. Jutikkalaa tentittiin historian perusopinnoissa. Samoissa opinnoissa, joissa lehtori kirjoitti molemmille puolille piirtoheitinkalvoa, suvereenisti. Jutikkala toteaa, että historian tieto ei koskaan ole lopullista, mutta se, mitä historia opettaa on elämän realiteettien ja suhteellisuuden tajua.

Elämän realiteettien tunteminen ja suhteellisuuden taju lienevät erittäin merkittäviä ominaisuuksia arkielämässä, varsinkin päättäjille, mutta monille muillekin toimijoille. Jutikkalan mukaan historian tutkimisessa tarvitaan empatiakykyä asettua niiden ihmisten asemaan, joita tutkii. Historian tunteminen, sen tutkiminen ja oman historiansa kanssa tasapainossa eläminen on arkielämän perustuksia, joille on hyvä rakentaa ja josta on hyvä lähteä toimimaan erilaisille elämänalueille.