Eilen vietimme lasteni mummon nimipäivää. Mummo oli tehnyt meitä varten kalakukkoa. Vaari oli kalastanut. Muussi maistui, kukko oli erinomaista. Mummolassa on aina kaikki niin erinomaista. Mummolassa on mummola-tunnelma.

Olen aina nauttinut siitä, että lapsillani on mummolat. Se on hienoa ja arvokasta. Oma aikuistumiseni ja kypsymiseni vuosi vuodelta on lisännyt mummoloiden arvostamista, onhan myös omien mummojen arvo kasvanut kuin Nokian kurssi.

Minun mummoni vaikuttavat edelleen elämääni ja naisen itsetuntooni, vaikka olemme saattaneet heidät jo viimeiselle matkalle aika päivää sitten. Mummot käyttivät aikaa paljon kanssani, juttelivat, olivat läsnä. Kuuntelivat, jos puhuin. Ja minähän puhuin. Mummot eivät ihmetelleet, ääneen. Sain olla se, mitä olin. Tulin myös ihailluksi uusine aikakauden tuulineni, käytinhän housuja, ajoin autoa, opiskelin korkeakoulussa.

Tällä viikolla vietetään vanhusten viikkoa. Viikon teema on "ikääntyminen arvoonsa". Tässä yhteiskunnassa ei tällä hetkellä ymmärretä ikäihmisiä vahvuutena ja voimana. Heitä käsitellään usein julkisuudessa kasvavana menoeränä. Se tuntuu pahalta ja väärältä.

Elämän iltapäivässä on paljon tehtävää ja paljon paikkoja, joissa ikäihminen, vanhus, on se ainoa oikea henkilö, jolla on oikea kokemus ja oikea asenne olla vastuunkantaja.

Ikääntyminen on nostettava ihan toiseen, uuteen arvoonsa. Se vaikuttaa myös koko yhteiskuntamme menestykseen, sitä lisäävästi.