Tänään toivottavasti päättyy eräs pitkä prosessi suussani. Viime syksynä eräällä työviikolla ihmettelin, kun kaulaan koski ja poski oli arka ja alaleuka turvonnut ja kosketuksesta hellänä. Otin vähän Buranaa ja ehkäpä jotain muitakin kipulääkkeitä ja painoin duunia. Onhan ennenkin kolottanut sieltä sun täältä. Näytin kuulemma pahalta, sanoivat työkaverit eduskunnassa. Melkeinpä pahastuin, mutta sain kun sainkin tuosta kommentista innostusta mennä lääkäriin. Osuin hammaslääkäriin.
Oho. Eräs aikaisemmin paikattu hammas olikin mennyt kuolioon ja hups vaan, juuristossa oli alkanut ihan oma elämä. En mennyt yhtään liian aikaisin lääkäriin. Taisin saada vähän nuhteitakin. Onneksi tulehdus ei mitä ilmeisemmin ehtinyt levitä mihinkään muualle kehossa.
Alkoi hoitoputki, jossa olen siis vieläkin. Hampaani kuntoutuu kyllä omaan mykkään, hermottomaan olotilaansa, mutta hitaasti. Lääkettä on lykätty hampaankoloon, väliaikaisia paikkoja murentunut useampi poskeen. Lompakossa on koko ajan pieni tuubi paikka-ainetta, jos maailmalla kulkeissa jää pala paikkaa pullaan, voi iskeä itse uutta paikkaa poskeen.
En ole paikka-ainetta tarvinut. Minun kohdalla väliaikainen paikka-aine on ihan ok ja perusteltua. Sen sijaan viime syksyn uutinen siitä, että Helsingissä päivystävällä oli asiakkaalle isketty särkevään paikkatarpeekseen "serve yourself" -paikka-ainepaketti mukaan, kuulostaa pahalta. Se on saanut tämän minuun kohdistuneen hyvän hoitojakson aikana asian kuulostamaan vielä hurjemmalta.
Kyllä hammaslääkäriin on päästävä aina, ainakin jos ymmärtää mennä sinne. (Tässä on syvä itseironian sävy) Hampaiston kunto on omankin kokemukseni mukaan selkeästi korreloiva suoraan koko fiiliksen kanssa. Kävi nimittäin niin, että sen jälkeen kun sain apua "kaulakipuuni", tuli arkeeni tsemppiä melkoisesti muutenkin. Olin tainnut sopeutua vähän liian hyvin heikkenevään yleiskuntooni.
Hampailla on väliä.
