Eilisessä toritapahtumassa tuli vuoden takaiset kampanja-ajat mieleen. Samat fyysiset ja psyykkiset tunnelmat tulivat niin ajatuksiin kuin varpaisiinkin. Vaikka ei ole kovin kylmä, vaikka pukeutuu niin hyvin kuin ikinä oma kaappi antaa myöden ja vaikka valitsee lämpimimmät kengät, mitä omistaa, silti varpaita palelee ja holotna hiipii pitkin kroppaa.

Varsinkin viime vuonna uutena ehdokkaana, melko kokemattomana torilla politiikan edestä seisoskelevana olin ihmeissäni siitä, miten sain ansiotonta arvonnousua. Jotkut kansalaiset kertoivat tuntojaan jopa 80 -luvun poliittisista päätöksistä ja antoivat myös tuta siitä, miten en ollut pitänyt silloin puolia tai miten en ollut tehnyt asialle mitään. Eilisen pääkritiikki osui ymmärrettävästi siihen, miten paljon liikaa meitä kansanedustajia on eduskunnassa, kun aikaa on toisten seksuaaliseen häirintään ja siitä monta viikkoa puhumiseen. Joku toivoi, että edustajien määrä vähennettäisiin sataan, joku jopa yhteen.

Poliittinen päätöksenteko, se, mikä suomalaisessa yhteiskunnassa demokraattisesti vapain vaalein viedään vuodesta toiseen eteen päin, on vakavan keskustelupaikan kohdalla. Ei, en tarkoita tätä käytöskeskustelua, jota on nyt vatvottu monta viikkoa ja josta kaikilla on selkeä mielipide. Mielestäni eduskunnan ja kansanvallan asemasta kannattaa keskustella muuten. Onko eduskunnalla todella valtaa? Onko eduskunta todella se, joka sanoo ikään kuin viimeisen sanan?

Vuoden 2008 budjettiäänestyksissä kukaan hallituspuolueiden edustaja ei äänestänyt hyvien esitysten, jopa alkuun omatekemien, puolesta. Kahvipöytäperuste oli se, että asiat etenevät paremmin toista tietä. Siihen on sanottava kuin ministeri Risikko HÖPÖ HÖPÖ. Jos eduskunta äänestää jonkun asian puolesta ja äänestyksessä tulee enemmistö, asia on jo edennyt.

Samanlainen tilanne tulee esille varmasti ensi viikolla. Puhumme omistajapolitiikasta. Olen lähes satavarma siitä, että kymmenen kaunista ja sata somaa sanaa käydään pytyssä puhumassa eettisen ja vastuullisen omistajuuden puolesta, kaikista poliittisista leireistä. Mutta kenellä on oikeasti voimaa seisoa sanojen takana ja myös äänestää niin kuin puhuu ja ajattelee?

Kyllä välillä varpaita kylmää, kun on konkreettisesti nähnyt sen, miten vähän sanoilla ja teoilla on keskenään tekemistä. Palaa mieleeni budjettikeskustelusta eräätkin alkoholiverotusta pohtivat hallituspuolueiden edustajien  äänenpainot, joissa selkeästi nähtiin tämän hetken kansan hätä ja huoli läheisistä, jotka yhä enemmän ja enemmän kasvavat kiinni holiin. Vaatimalla vaadittiin kovempaa veropolitiikkaa. Ja äänestettiin löperösti kevyen, kosmeettisen korotuksen puolesta.  Sama tilanne puhuttaessa vaikkapa poliisivoimista. Monet olivat ne toiveet, miten kenttätyöhön on saatava poliiseja. Jo nyt tiedetään, mikä on käytännön kaaos. Silti tekemämme aloite 5 miljoonan rahasta poliisien palkkaamiseen ei ottanut tuulta. Sillä olisi palkattu noin 100 poliisia lisää.

Mitä se valta on, joka sitoo ja sokaisee niin, ettei voi toimia, minkä oikeaksi sydämessään tietää ja tuntee?