Suomalaisessa taiteessa tapahtuu paljon sellaisia asioita, nousee esille ilmiöitä, jotka eivät miellytä suurta yleisöä tai näyttävät katsovalle silmälle pahalta. Tänä aamuna luin Hesarista artikkelia, jossa kerrottiin, miten nyt kohunalainen "Uralin perhonen" on itse asiassa pyörinyt jo muutama vuosi aikaisemmin kuunnelmana meidän kansallisessa Ylessämme. Silloin kukaan ei hiiskahtanutkaan mitään. Sama homo-riena menossa kuulemma tässäkin kuunnelmassa. En voi sanoa kummastakaan mitään, enhän ole kuullut, en nähnyt.
Vielä ei ole unohtunut Kansallisteatterin Smedsin ohjaama Tuntematon. Se kuohuttaa edelleen. Minäkin olen saanut pyyhkeitä ja paheksuntaa, kun olen osoittanut teatteri-ilmaisun onnistuneen tuossa esityksessä. Minusta Smedsin tuntematon ei poikkea perjantai-illan huumasta julkisella paikalla vuonna 2008. Samalla tapaa roiskuu, kielenkäyttö on karkeaa ja viinakin virtaa. Se kaikki on juuri nyt niin avointa, paljasta ja totta, meidän kakstuhatlukulaisten sotaamme. Teatterin kieli on siis samaa kieltä, jota kaduilla puhutaan.
Jotain tarttis tehdä ja tähän muun muassa mielestäni Smedsin sormi osoittaa. Katsokaa ympärillenne! Arvoliberalismi on tuonut meidän tähän tilaan. Pisatutkimukset ja yhtenäinen perusopetus ei ole vielä saanut aikaan sitä itsenäistä ajattelua, jossa olisimme sitä myöten sivistyksen kuohuvaa kermaa, sitä kermaa, joka osaa hoitaa asiansa tasapainossa, itseään ja ympäröivää yhteisöä arvostaen. Tekemistä riittää!
Taidekin kuljeskelee siellä rajamailla, josta se varmasti jossakin vaiheessa palaa takaisin ruotuunsa, sanottakoon sitä sitten vaikka näin, konservatiivisemmalle linjalle. Kauaa ei kaikkinainen kikkareiden nakkailu elätä, ei vain myy. Palautan mieleen 80 -luvun teatterikeskustelun, joka sitten hiipui myös omaan sävähdyttävään kapinahenkeensä. Silloin oikeasti eritteet tulivat teatteriin, nyt on taidekentän vallannut seksuaalisuus kaikkine, myös ihan kipeine sävyineen. Minusta nimittäin on ihan kipeetä vetää perässään naisen sukuelintä ympäri kaupunkia, levitellä missään muodossa lapsipornoa tai kaivella jo kuolleiden ihmisten kaappitarinoita, kun kuitenkin puhutaan asioista, joista emme ihan oikeasti tiedä. Huhuja riittää. Kaikista kansakunnan kaapinpäällisistä kerrotaan tarinoita.
Kansakunta kaipaa toivoa taiteessaan, eikä kestä katsoa kaikkea sitä kauhua, jota ympärillä on, silmästä silmään. Taiteen silmä kun katsoo sellaisiinkin totuuksiin, joita kukaan ei halua katsoa tai nähdä. Lapsipornolla taidetta tehnyt henkilö törmäsi tähän, tuli vastaan sekä laki että vastemielisyys. Toivottavasti tässä ei käy kuin Salaman Juhannustanssien kanssa, joka aikanaan oli kielletty. Lapsiporno ja lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö ei saa koskaan olla ihmisen tervettä arkea!
Kirjailija Anja Snellman kirjoitti viime vuonna kirjan lapsien käytöstä seksuaalisesti kirjassaan "Eläinkaupan tytöt". Ylen uutisissa ja aamun lehdissä on nyt tänään samasta asiasta uutinen, uutinen siitä, miten aikuiset ostavat nuorilta palveluja hyödykkeitä vastaan. Taide ja taiteilijat toimivat usein näkijöinä.
Ei kaikki hyvä taide ole miellyttävää taidetta. Myös maltillisessa ilmaisussa voi olla asioita, jotka koskevat syvälle sydämeen, kipeästi. Näin esimerkiksi minun kohdaltani, kun katsoin Prahassa jokunen vuosi sitten kuvia, joita oli piirretty ja maalattu keskitysleireissä. Kuvat olivat ihan hiljaa, viesti meni perille, kauheaa!
Sitä tulee mietittyä, missä taiteella on jokin raja?
Onko ihmisellä mitään rajaa?
