Olen ollut huojentunut siitä, että sunnuntaisessa mediatulvassa kerrottiin kansanedustaja Kanervan julkisuuteen tulosta ja mielipiteistä. Olen kantanut huolta hänen jaksamisestaan. Olen tuntenut myötätuntoa häntä kohtaan, onhan kivilinko käynyt kovilla. Jokainen tekee virheitä, mutta jahtaamisen määrä ei ole vakio. Mielestäni Kanervan annos oli piri pintaan. En minä mitenkään innostunut ole hänen viestinnästään, mutta kyllä "pahan teon" kokoa tulisi mitata oikealla mitalla. Tekstiviesti on tekstiviesti.

Tekstiviesteissä ja sähköposteissa on vikansa. Niitä on niin helppo tuottaa, naputella, heti kun mieleen pälähtää, tunne lämpenee tai viha pistää pintaan. Tekstiä voi suoltaa suoraan tajunnanvirtana ja "naps" vaan, viesti lähtee maailmalle. Nykytekniikalla jakeluakin voi helposti laajentaa niin asianosaisille kuin osattomillekin. Tekstiviestin päässä on ollut monen, erityisesti nuorehkon ihmisen, velkakierrekin. Tekstiviestin päässä on ihmissuhderikot, pahat mielet ja onnenhetketkin.

Itse ajattelen sähköpostin kuuluvan samaan kategoriaan kuin kirje. Salaisuuskin on samaa luokkaa. Silti sähköposti liikkuu nopeasti ja notkeasti, levittyy moneksi ja toimii siis tekstarin tavoin. On pohdittava,  kuka lähtee painotuotetta tai kirjettä monistamaan ja laittamaan erillisiin kirjekuoriin siinä määrin, miten helposti sähköpostin voi leväyttää vaikka koko työyhteisölle. Mainio mahdollisuus vaikkapa mainokselle, isossa työyhteisössä. Kehittyneissä organisaatioissa on toki jo tekniset seulansa massapostituksille.

Nykymuotia näyttää olevan erilaiset viestintäkohut. Kaksi edellistä ministerieroa ovat olleet molemmat näitä, sähköisen viestinnän leimalla leimattuja valtapelijahteja. Ehkäpä aika näyttää, mitkä pelimerkit olivat taustalla näissä valtakunnan tason varsin vastemielisissä ajojahdeissa.

Olen varmasti naiivi idealisti, kun ajattelen, että poliittinen kykynsä tulisi pystyä tuomaan esiin hyvin teoin, ei jahtaamalla ketään toista.