Olen lumoutunut tästä keväästä. Silti se aiheuttaa myös painetta. Joka kerta, kun kipaisen takapihalle, näen ne voimakkaat voikukan alut, jotka aikovat valloittaa meidän pihamaan. En pidä siitä! En halua viljellä voikukkaa, vaikka se toki kauniisti kellertää kaiken alkukesää pihanurmellamme. No, todellisuudessa ammun yli, kysymyshän on siis meidän pihasammalikostamme. Nurmikolle on pakko ollut sanoa näkemiin jo ennen kuin se edes ehti kunnolla kehittyä.

Kun olimme nuori perhe, siirsin pihan takamaalle kivikkoon vähän nokkosta. Keräsin sitä puhdasta nokkosta joka kevät kuivamaan. Nokkosletut ja -sämpylät ovat erittäin hyviä. Minulla oli siis sitä varten oikein hyvä nokkoskasvusto. Pari vuotta sitten tänne meidän kulmille majoittui kesävieraat, räkättirastaat. Meidän kulmilla on viiden tähden ruokaravintolat näille laumalinnuille, jotka isolla jengillä herkuttelevat niin naapureiden kuin meidänkin marjastoissa. Minun nokkostarhani on nykyisin lintujen vessa. Se niistä sämpylöistä. Tosin minun pyykkitelineenikin näyttää olevan vessa, samoin monet muutkin pihan paikat. Jopa etukuistin kaidekin näyttää käyvän veskistä.

Juolavehnästä minulla on erityinen muisto. Kun olin noin 13 vanha, muutimme siihen kotiin, jossa äitini vieläkin asuu. Se oli lapsuuden  perheemme ensimmäinen ihan oma koti.  Äiti ja isä teki kasvi- ja perunamaata pihalle. Multa oli peltomultaa, jossa oli seassa paljon juolan juuria. Minun mammani, siis isoäitini, oli pari ensimmäistä kevättä meidän pihalla siellä kasvimaalla takapuoli pystyssä ämpärin kanssa keräämässä juolan juuria monina päivinä. Jos juolasta olisi maksettu, mammani olisi rikastunut äkillisesti.
Myönnän, etten silloin ymmärtänyt ollenkaan, miksi mamma sellaista  jaksoi, viitsi ja teki.
Nyt kun katselen vuodesta toiseen keväisin pihallemme, muistan mammani ja hänen sitkeyden. Meidän pihammekin on perustettu joskus jo ennen meidän muuttoamme peltomultaan,

ja voi vaan arvata, miten juolarikasta meidän pihamaamme on.