Kävin eilen illalla katsomassa pientä vauvaa Kotkan keskussairaalassa. Lapsi ja äiti voivat hyvin. Äiti näytti kauniilta ja reippaalta, lapsi oli siloposkinen ja suloinen, tuhisi virkeästi, vielä unessa, vasta syntyneen onnellista tuhinaa.

Sain vauvan syliini, tädin syliin. Siinä hän oli, pieni poika. Ihana, kun mikä. Mutta ei minun sylini ollut se oikea paikka, itku tuli hetimiten ja oman äidin rintaa vasten tyyntyi välittömästi. Siinä taisi olla se oikea tuoksu ja tuntu, minussa oli enää vain vanhan tädin hajut.

Omat murkkuikäiseni, nuo ihanat teinit, sen sijaan tietävät, mistä narusta äitiä voi nykäistä ja mistä ei. Meidän koodikielemme on selkeää ja tunnistettavaa. Olemme toisella tasolla kuin vauva-aikaan. Äidiltä kannattaa pyytää vähän enemmän kotiintuloaikaa, on siinä aika neuvotteleva. Äiti innostuu uusista vaatteista, jos innostuu, kun hyvin perustelee. Äiti ymmärtää ja ei ymmärrä, sopivassa suhteessa. Luemme toisiamme, nuoret ja minä, pitkän yhteisen tuttavuutemme antamalla asiantuntemuksella.

Jokainen lapsi tarvitsee oman aikansa, syliä ja hoivaa, kasvua ja kokeiluja. Lapsi tarvitsee syvän turvan, johon juurtua, ja toisaalta kannustusta ja rohkaisua, josta lähteä siivilleen.

Äitinä sitä kuuntelee leiriltä soittelevan tyttärensä äänestä, onko hänellä ikävä vai ei. Äidillä on sekä ikävä että ilo siitä, miten reipas nuori neiti on viikon leirillä toisella puolella Suomea itsenäistymässä. Hänen äänensä kuulostaa niin uudelta, hän on saanut elämyksiä ja kokemuksia, joita äiti ei ole jakamassa. Hän on itsenäistymässä johonkin sellaiseen, mihin äiti ei aktiivisesti kuulu.

Lauantaina äiti kuitenkin on tärkeä. Silloin leiri loppuu ja on kotiin tulon aika. Äiti, tule hakemaan äläkä eksy matkalla, toivoi tyttö. Äiti tulee, tyttöni, äiti tulee.