tiistai, 18. elokuu 2009

Ihminen ja koira

Eli  pientä tarinaa siitä, miten olen kyllästynyt kun ihminen matkii koiraa

Sanotaan, että koira on ihmisen paras ystävä.  Minulla on ollut kaksi koiraa, kultainen noutaja Ilo ja tanskandoggi Alma. Nyt perheessä asustelee pienen pieni bishon havanais Lilla, tyttäreni koira. En paljon koirasta tiedä, jos vertaan tietojani todellisiin koiraharrastajiin, jotka käyttävät kaiken aikansa koiran kanssa. Kuitenkin olen koko perhe-elämän ajan nauttinut tuon hyvän, uskollisen ystävän seurasta, ensin Ilon, sitten Alman ja nyt tuon mainion pikkueläjän, Lillan. Ihania tyyppejä, kaikki kolme koirakaverusta.

Koiralla on erikoinen sosiaalinen tapa. Se jättää merkin kavereilleen, missä on kulkenut. Merkistä toinen koira voi sitten tulkita paljon asioita, kuten oliko kulkija uros vai narttu tai millä mielellä kulkija oli (oliko se esimerkiksi intiimillä intomiellä kaveria tositarkoituksella hakemassa). Kun toinen pää jättää jäljen, toinen pää lukee jälkiä. Siis melko erikoinen tapa!

Ihminen on omaksunut koiralta tavan, joka on koiralle merkittävä ja tärkeä, mutta ihmiselle sopimaton. Erityisesti lämpimään aikaan liikkuttaessa lähes missä vain milloin vain, voi törmätä erityisesti miespuolisiin henkilöihin, jotka jättävät merkkiään täysin estottomasti, milloin kauppahallin seinää vasten, milloin kuutostien varrella siinä tien pientareella ilman mitään puskaa. Olenpa nähnyt pyörätiellä, siinä asvaltin reunalla, jonkun tähtäävän merkkiään. Siinä kohden melkein itseään hävettää ja ainakin inhottaa ajaa fillarilla ohi. Varsinkin kesäsäillä heikommallakin hajuaistilla varustettu kulkija voi harmikseen huomata kaupungilla kävellessään ohittavansa jollekin tärkeän merkin ja paikan.

Ensin ajattelin, että merkitsemiskulttuuri kuuluu vain niille, joiden kunto on sellainen, ettei smalltalk-läppää enää pysty tuottamaan, vaan  ainoa sosiaalinen kyky on koiramainen merkki. Näin ei kuitenkaan näytä olevan.

Joskus ihan ennen vanhaan ainakin asemilla oli kylttejä, joissa luki muistutus, ettei lattialle tule sylkeä. Ehkäpä nykyisin olisi kohtuullista ja oikein muistuttaa siitä, ettei tule pissata ihan mihin sattuu. Sihauttelu sinne tänne kun kuuluu kyllä koiramaisiin tapoihin, mutta ehkäpä sivistynyt ihminen pysyy pidättämään lähimpään sopivaan pisupaikkaan.

 

 

 

keskiviikko, 17. syyskuu 2008

Ei otsikkoa

Kiitos

Vuodatus-palvelulle hyvästä yhteispelistä. Olen reilun pari vuotta kirjoittanut blogia täällä, ja pitänyt kovasti siitä.

Blogini muuttaa: se on jatkossa luettavissa osoitteessa www.saripalm.net/blogi/

 

tiistai, 16. syyskuu 2008

Budjettipurinaa

Tänään eduskunta lähetyskeskustelee budjetista 2009. Kun on puhe monien kymmenien miljardien eurojen hintaisesta talousarviosta, on tietenkin melkeinpä pikkumaista keskittyä joihinkin pienehköihin asioihin. Inhimilliset asiat tuntuvat varmasti osasta kansalaisia käsittämättömiltä silloin, kun puhutaan vaikkapa talouselämän kestävyydestä, työpaikoista ja sen sellaista.

Toden totta, tarvitsemme erittäin vahvan ja monipuolisen työvoimapolitiikan. Yrityselämän mahdollisuudet on turvattava, ja alueellinen kehitys taattava, ruokkiihan se nimenomaan hyvinvointia ympäri maata. Haluammehan, että ihmiset voivat hyvin riippumatta siitä, missä asuvat? Saako maalla olla onnellinen, saako pikku kaupungissa voida ihan hyvin?

Keltaista budjettikirjaa, tuota paikallista bestselleriä, tutkiessani en ihan kaikilta osin ole vakuuttunut, että talouselämän ihanteet toteutuvat vuoden 2009 talousarviossa. Ensinnäkin inflaatioennuste on kyllä melkoisen optimistinen ( noin 2 % luokkaa) hinnoin. Toivo on korkealla, mutta en jaksa uskoa, että näin mennään.  Kun koko läntinen maailma on tällä hetkellä viikottain uutisissa uusin mahalaskuin, se ei voi olla säteilemättä pitemmälle meidänkin talouselämään. Anteeksi vain, tylyä, mutta todentuntuista.

Nyt niihin pienempiin: On upeaa, että apurahan saajien tilanne sosiaaliturvan osalta korjaantuu. Myös vaikeavammaisten henkilökohtainen avustaja-asia on loistava, kunhan se hoidetaan niin, ettei se vain lupaa tyhjää, vaan toimii myös käytännössä. Myös poliisimäärärahan korotus on hieno asia. Muutamia esimerkkejä hyvästä suunnasta.

Tähän päätän yksinpuheluni, hiljaisen hyrinän, täältä keskeltä Hesaa ja virittäydyn päivän haasteisiin.

maanantai, 15. syyskuu 2008

Sienessä

Joku voisi luulla, että meillä on  ihan hirveästi sieniä. Olinhan eilen taas sienimetsässä, ja löysin toki ihan vähän taas sieniä. Totuus on kuitenkin toinen. Sienimetsä on mielestäni niin ihana paikka, että on suoranaisesti ihan sama, mitä sieltä löydän, kunhan saan kuljeskella metsässä. Nautintoni siis parhaasta päästä.  Sato ei ole ollut niin loistava, mitä voisi käyntikerroista päätellä.

Olen selitellyt itselleni, miksi pidän niin paljon sienimetsistä. Ehkäpä lapsuudessani tehdyt ihanat sieniretket Harjunmäelle ja muihin metsiin ovat saaneet aikaan sen, että syksyinen sienimetsä on ihan parasta minulle.

Lapsuus siis vaikuttaa, vielä nelikymppisenäkin!

* * * *

Tänään yhden Kouvolassa pidettävän kokouksen jälkeen on kiireenvilkkaa lähdettävä Helsinkiin. Onhan tällä viikolla budjettikeskustelut, ja edelleen nettiyhteyteni kotona on jumissa.

sunnuntai, 14. syyskuu 2008

Jonoissa

Pakko kirjoittaa asiasta hiukan, kun jopa Helsingin Sanomat innostuivat asiasta, tänäänkin: Osku Pajamäki (SDP) on nostanut syksyn koulukeskustelun keskiöön pituusjärjestyksen. Hänen mukaansa pituusjärjestys on aikansa elänyt, ja syrjivä tapa luoda järjestystä. Omilta kouluajoilta kumpuavat aikuisen mielessä vielä traumaattisina killuvat koulumuistot saavat ajoittain ihmeellisiä piirteitä.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Pituusjärjestyksen nostaminen yhdeksi tällaiseksi ”ongelmaksi” kuvaa mielestäni meidän nykyihmisten ongelmakentän kokoa ja myös yksipuolisuutta. Onko koululaitoksemme ongelmakohdat todella tätä tasoa? Olisiko aika vastata Pajamäen pituusjärjestysongelmaan nostamalla esiin aakkosjärjestyksen käyttö: Muistan kouluajoilta pituusjärjestykseen liittyen todella vähän asioita, tosin sen muistan, että olin Johannan vieressä pituusjonossa. Sen sijaan U:lla alkava sukunimeni tuotti minulle sisäistä mielipahaa kaikki alakouluvuodet. Olinhan yleensä kaikissa aakkosissa se viimeinen, paitsi sitten, kun Helsingistä muuttanut papin perhe auttoi asiaa, alkoihan nimi V:llä, joku jäi siis vielä minunkin jälkeeni.

 

Aakkosjärjestys ei kuitenkaan toden totta ole mielestäni ongelma, eikä pituusjärjestyskään. Eihän koko pituusjärjestyksen käytössä ole tavoitteena asetella ihmisiä arvojärjestykseen, kysehän on puhtaasti käytännöllinen, pienemmän ihmisen takaa näkee ja kuuleekin paremmin. Toki pituusjärjestys on varmasti nykykoulussa idearikkaan opettajan vain yksi keino asettaa ihmistaimia järjestykseen. Ainakin itse opettajana muodostin jonoja (joskus kun on ihan pakko jonottaa, vaikkapa ruokailuun) mieltymysten mukaan, värien mukaan tai joskus jopa hupimielisten tietokilpailukysymysten vastausten perusteella. 

 

Pajamäen aloittamassa keskustelussa on mielestäni erittäin hyvä pointti, johon ei Pajamäki itse eikä kukaan muukaan ole kiinnittänyt ollenkaan huomiota. Nykyinen yhteiskunnallinen järjestelmä pakottaa meidät ihmiset jonoihin, joissa pelkkä pituusjärjestys ei enää riitä: Suomalaiset jonottavat lääkäriin, kaupan lihatiskille, pankkiin, puhelinfirmojen palvelunumeroihin, kioskin kassalle, lippuluukuille ja mitä moninaisimpiin muihin paikkoihin. Helsingissä erityisesti olen törmännyt sekä leipäjonoihin että taksijonoihin, siis jonoihin yhteiskuntaelämän eri laidoilta.

 

Kun vielä 80 -luvulla katselimme kuvia itäisestä naapurimaasta tai kävimme itsekin turistina toteamassa ihmeen, miten ihmiset jonottivat kaupan ulkopuolella leipää tai kaalia, jonotamme nyt markkinavoimien edessä milloin mitäkin. Molemmissa yhteiskuntajärjestelmissä jonottamista on perusteltu vapaaehtoisuudella, iloisella osallistumisella jonottamiseen siinä toivossa, että jotain on saamassa.

 

Pituusjärjestyksessä jonottamisen ainoa ongelma on se, että kommunistisissa jonoissa sen enempää kuin nyt vallalla olevissa markkinataloudellissa jonoissa pituusjärjestys ei tuota osalle jonottajista parasta mahdollista tulosta. Sen sijaan kouluissa opettajat pitävät huolta, että jonossa jokainen saa vuorollaan jotain.

Vuoronsa odottaminen kuuluu asiaan, elämässä, vaikka nykyinen kaikki-mulle-heti-nyt-sukupolvi ei aina taida sitä muistaakaan.