Tänään keskityn maanviljelyyn.

Minulla on kasvimaa. Olemme perustaneet kasvimaan joka kesä tässä kodissa asuessamme eli 13 vuotta. Sitä ennen minulla oli vain salaattirivejä toisten mulloksissa, äidin ja isän pihalla tai mummon maatilalla.

Kasvimaani on ankarin kasvattajani kesäaikaan. Vaikka perheen teininuoriso antaa palautetta äidin toiminnasta, se on hetkellistä ja lopunperin hellää, rakkaudellista. Kasvimaani huomauttaa minua kuitenkin ihan koko ajan, ankarana ja tiukkana se toljottaa minua, nuhtelee, kun en ole ollut kotona hoitamassa sitä kuntoon. Kasvimaassa ja ikkunoissa on sukulaisuutta, molemmat ahdistelevat, kunnes saavat hoivaa.

Tällä hetkellä kasvimaani repsottaa ja ikkunoissakin on tassujen (meidän koiruleiden siis) , lasten ja siitepölyn jälkiä. Käyn sisäistä keskustelua itseni kanssa, mikä on tärkeää ja mikä ei.

Tänään katoan kasvimaalle, piiloudun rikkakasvien viidakkoon. Kesä on ihanaa, voin kontata pihalla ihan vapaasti, möyhiä multaa ja nauttia auringosta. Ikkunoihin en koske, nythän on ihan selvästi liian aurinkoista pestä niitä.