Olen tänä aamuna auttamattomasti "myöhässä" aikatauluista. Olen saanut olla ihan melkein yksin kotona. Silloin minulta karkaa ajantaju käsistä. Katsoin illalla sekä elokuvan että luin vielä kirjan. Melkein yksin tarkoittaa sitä, että vahtikoira minulla on kyllä kotona.

Tulin vasta äsken koiran kanssa metsästä. Olen minä tässä lähimetsiä liikuskellut kaiken kesää, mutta nyt oikein katselin sillä silmällä. Katselin ja tulin pahalle tuulelle. Tuolla kaupungin metsissä on tehty metsätöitä. Noin maallikkosilmälle se tarkoittaa siis hakattu puita sieltä täältä ja ajeltu metsätraktorilla, sellaisella isopyöräisellä, sinne tänne.

Mitäs siinä, onhan täällä tehty ennenkin. Olen nyt asunut saman metsän laidassa vuodesta 1992 ja siellä on joskus ennenkin nähnyt metsämiehiä, metsäkoneita ja puukasoja. Myönnän olevani kovin maallikko metsäasioissa. Keskityn pääsääntöisesti nautintapuolelle. Nyt nautintapuolikin kärsii tämän yhteisen metsän kohdalla.

(Taustaksi sanottakoon, että olen normaalipituinen nainen, 167 cm.) Metsässä on kaadettu puita niin, että "kanto" on meikäläistä lantiolle, jopa vöytärölle asti. Suuri osa kannoista ei ole  kun polven korkuisia. Sekin on minusta aika korkea kanto. Oksaa, keppiä ja rojua on joka paikka täynnä, ronskisti vaan ropattuna. Metsä on karmean näköinen.

Olen liikkunut sen verran tuossa metsän liepeillä, että tiedän, etten ole ainoa, joka näitä ihmettelee. Kotikouvolan metsänhoito on puhuttanut ennenkin, samoja pyyhkeitä on jaettu mm. viime vuonna Palomäen metsistä puhuttaessa. Silloin mm. kirjoittelevat kansalaiset kimpaantuivat lehtienkin palstoilla, eikä turhasta. Kaupungin metsät, varsinkin täällä kaupunkialueella, ovat meidän asukkaiden puistoja, tärkeitä suomalaisen hyvinvoinnin "hydeparkkeja". Vihreistä keuhkoista pitää huolehtia hyvin, ei raivolla, vaan rakkaudella.