Olen kirjoittanut perheestämme ja sitten vielä suurperheestämme. Ehkäpä näitä käsitteitä pitänee vähän selittää.

Perheeni on siis mieheni, lukioikäinen poika, yläasteikäinen tyttö ja neljäsluokkalainen tyttö. Lisäksi meidän perheeseen kuuluu kaksi koiraa, tanskandoggi ja bichon havanais. Se on siis minun perhe. Sitten suurperheeseen. Siihen kuuluu joko Palmin klaania tai sitten Ukkolan klaania.  Palmin porukkaa on lasteni mummo ja vaari, täti, setä ja hänen vaimonsa, kolme serkkua ja vielä yksi serkun tyttöystävä. Ukkolan klaania on sitten minun  isä, äiti ja veli perheineen. Veljen perheeseen kuuluvat vaimo ja kaksi poikaa.

Ja nyt päästään asiaan. Tänään heräsin - melkein - veljeni soittoon. Tätiä tarvitaan. Sunnuntaipäivän jännitys alkoi. Vauva saattaa syntyä koska tahansa. Täti on tässä isompaa poikaa hoitamassa ja jännittää niin, että hiukan supistelee täällä tätilässäkin, vaikka h-hetket ovat ihan muualla.

Tiedän, mihin eläytyä. Olenhan kolme kertaa saanut kokea tuota jännitystä ja toimintaa itsekin. Vaikka oma muistini toimii välillä hyvin kokonaisuuksia tallettaen, synnytyksistä muistan paljon yksityiskohtia, tunnelmia ja sanomisiakin. Syntymät ovat vahvoja kokemuksia. Toisaalta en voi eläytyä ollenkaan siihen tunnelmaan, jota veljeni perheessä koetaan. Heidän kokemukset ovat ihan omia, uusia ja erilaisia.

Tädin tunnelmat ovat ainutkertaisia nekin. Ehkäpä vielä tänään tai viimeistään huomenna saan taas juosta taloa ympäri riemusta kiljuen: Olen täti, olen täti.  Sellaista on joskus sattunut, sitä häpeävät omat lapset vieläkin. Olen varma, että he joskus vielä ymmärtävät, mitä on ilo oman läheisen, tässä tapauksessa ainoan veljen ilosta. Se on  paljon enemmän kuin oma onni ja onnistuminen.