Minua huolettaa.

Kun valmistuin opettajaksi vuonna 1990 keväällä toukokuussa vatsassa pieni vauvanalku, minulla oli kohtuullinen opintolaina kaiken muun lystin lisäksi. (Miehellänikin oli opintolainaa jäljellä, mutta en kerro siitä. Puhun vain omasta puolestani.) Meillä oli yhteinen asuntolaina myös ihanasta rivitalokaksioista.

Noita lainoja ei enää ole. Muistan ne kuitenkin hyvin. Erityisesti mustan sen, miten pelkästään opintolainan korko oli 11,55. Kyllä, ihan oikein on luettu. Valtion takaama opintolaina ja korko pyyhki reilusti toisella kymmenellä. Asuntolainojen hinnat olivat parhaimmillaan samaa luokkaa. Muistelen, että jollain tutuilla oli vielä kovempiakin asuntolainakorkoja, lähempänä 20 kuin 10 %. Huh, siis aika hurjia korkoja.

Mummoni, tuo Kaipiaisen mamma, hallitsi muutamia slouganeita. Eräs hänen toistamansa huuli oli : " Velka on veli otettaessa, veljenpoika maksettaessa." Kovia korkoja maksettaessa voi tosiaan tulla joskus jopa sukua ikävä, saati sitten lainapääomaa maksettaessa, jolloin sitä voi jo kaivata salaista Amerikan tätiä tai setää.

Nykyisin korot ovat alhaalla. Pankki laskee omaa välystään, jos korkokanta vähänkin nousee. Lievää korkojen nousua on nähtävissä, mutta se ei tunnu pelottavan nuoria perheitä, eikä vähän kypsempiäkään ruokakuntia.

Nyt pääsen siihen huoleen: Ihmettelen, miten pankit rahoittavat taas jättisuuria koteja, huippukalliita kesäpaikkoja ja arvoautoja. Nyt rahan hinta on kohtuullinen ja näkymät hyvät, mutta miten yksityistaloudet kestävät sen, jos tilanne muuttuu voimakkaasti epäedulliseen suuntaan.  Henkilökohtaisesti en joutunut tiukkoihin tilanteisiin 1990-luvun talousvaikeuksissa, mutta seurasin läheltä, miten vaikeissa paikossa yksittäiset ihmiset olivat. Mitä niistä ajoista on opittu ?

Meistä kaikista ei tule Ferrari-tallin ykköskuskeja, joten työllä ja hiellä on leipä, asuntolaina ja muut arjen kustannukset maksettava. On tärkeää säilyttää maltti ja toisaalta vauhdin taju, silloinkin, kun rakentelee kaikkein tärkeintään, perheen kotia ja yhteistä elämää.