Nuoremman polven pop-laulajat ovat innostuneet levytysgurujen innottamana laulamaan vanhoja rippikoululauluja ja nuoren seurakunnan hengellisiä lauluja levylle. Nyt julkaistaan jo toinen levyllinen. Minusta se on ihan hienoa. En ajatellut kommentoida ollenkaan levyn laulun, tekniikan tai tekemisen syiden kannalta tätä tilkkutäkkeilyä. Minusta siinä on näin nelikymppisen näkökulmasta muukin mielenkiintoinen suunta.

Vapauden ja  villin arvoviidakon keskellä aletaan palata niihin tuttuihin ja turvallisiin asioihin, joissa on syvä totuus ja toisaalta jonka äärellä on koettu hyviä hetkiä. Rippislaulut edustavat monelle sitä parasta aikaa, jolloin syvien arvojen pohdinta on koskettanut läheltä, jollei jopa syvältä sydämestä.

Vaikka nykypäivänä monet asiat ovat paljon paremmin kuin joskus aikaisemmin, ihmisen syvät kaipuut ovat tismalleen samat. Yhteys Jumalaan, rakastetuksi ja hyväksytyksi tulemisen kaipuu ei sammu, vaikka mp3  takoisi korviin taustamusiikin, kaverit chillaisisivat yhdessä kaiken iltaa ja hengailut olisivat kohdallaan.

Uskon, että nyt on kasvamassa uusia ikäpolvia ja sukupolvia, joille asiat ovat selkeämmin asioita, vaikka toki ryhmäilmiöt tulevatkin aina olemaan leimaavia piirteitä ihmisen elämässä. Haluan olla näkemässä kuitenkin sellaisen ajan, jolloin elämä ei ole ollenkaan niin mustavalkoista. Ajatukset, arvot ja ihanteet ratkaisevat.

Olen poliittisesti tehnyt omat tilkkutäkki-ratkaisuni: Kristillisdemokraatit tekevät todellista työtä pienen ihmisen arjen asioissa. Haluan olla rakentamassa ihmisen arkea ja  hyvää elämää vaalivaa päätöksentekokulttuuria, jossa tavallinen ihminen on pääosassa.