Joka kymmenes suomalainen pitää nyrkillä lyömistä tai potkaisemista kasvattamisena. Asenne fyysiseen kuritukseen on yllättävän myönteinen, vaikka laki kurittamisesta käyttäen mitään satuttavaa menetelmää on ollut voimassa jo 22 vuotta. Noin kolmannes hyväksyy jonkinmoisen fyysisen kasvatuksen.

Omassa työssäni olen toiminut vuodesta 1990 erilaisten lasten ja nuorten kanssa. Kotona on kolme lasta. En itse ole tarvinut fyysistä rankaisua lasten kanssa. Se ei ole vaihtoehto. 

Kerran muistan, poikani oli kai kaksi tai kolme, kun hän sai äärettömän vahvan tahtomiskohtauksen Kouvolan Prisman karamellihyllyn edessä. Poika huusi, sätki ja potki. Jouduin kantamaan hänet kainalossa rimpuilevana. Vanhempi herrahenkilö tuli nuhtelemaan minua, kun lastani kiusasin enkä karkkia ostanut. Silloin, hikeä valuen, oli lähellä, ettei setä saanut ohi mennen tiukkaa, sanallista kasvatusta.

Mielestäni väkivaltainen sosiaalinen kanssakäyminen on kaikella tapaa paheksuttavaa, surullista ja vastustettavaa. En tiedä, olenko tullut jotenkin "vanhaksi", mutta mielestäni koululaisten välillä on enemmän fyysistä vääntämistä, iskuja ja potkuja kuin joskus aikaisemmin. Olenkin pohtinut sitä, onko lasten liikkumattomuus vapaa-ajalla yksi syy sille aggressiivisuudelle, jota esiintyy. Siitä olen varma, että eri aistikanavien kautta tulevat kokemukset ovat erittäin merkittävä syy väkivallan esiintymiselle.

Kasvattaminen, rajat ja rakkaus, juuret ja siivet, on taitolaji. Ei siinä fyysinen rankaisu tuo ratkaisua. Vanhemman tehtävä kasvattajana on haastava ja vaativa. Lapsella on oikeus väkivallattomuuteen, turvaan ja rakkauteen. Olen varma, että riittävät rajat, turvallisuus ja rakkaus ovat parhaat kasvatuksen lääkkeet, joilla pärjää. Olen nähnyt niin paljon ihania lapsia, joiden aikuisuuttakin olen jo päässyt seuraamaan.