Yleisradion paikallisuutiset uutisoivat keskiviikon aikana niin Kymenlaaksossa kuin Etelä-Karjalassa siitä, miten nämä seudut ovat maakuntien kehityksen häntäpäässä. Jumbosijojen hätyyttely ei tietenkään ole mitään hienoa, mutta heräsin pohdiskelemaan, mitä tästä pitää ajatella.

Kymenlaakso on kaksinapainen seutukunta, jossa ollaan kuin köydenvedossa. Etelä ja pohjoinen kiskoo koko ajan henkensä pitimiksi sellaisella raivolla, ettei yhteisestä hyvästä kohta voi enää edes puhua. Oman edun nimissä kurjistetaan ja saadaan epävakaata tunnelmaa aikaiseksi.  Olen surullinen tästä kehityksestä, sillä näillä etäisyyksillä ja väestömäärillä tekisimme viisaasti, kun toimisimme yhteen hiileen puhaltaen. Tästä olen kirjoittanut opettajamaisesti ennenkin, mutta sanotaanhan, että kertaus, se on opintojen äiti.

Etelä-Karjala sai jumbosijan itselleen kehitysvauhdistaan. Olen siitä hyvin ymmälläni, onhan seutukunnalla pyritty elvyttämään ja kehittämään paljon sekä koulutus kuin  liiketoimintaa. Olen kiinnostunut kuulemaan tarkempaa analyysiä siitä, miksi Etelä-Karjala on noteerattu näin. Talouselämään ja tuotantoonhan tällä seudulla on satsattu paljon. Mitä ilmeisemmin väestökehityksessä on sama vaiva kuin kaikkialla muuallakin muutaman suuren kasvukeskuksen ulkopuolella. Jättikeskusvetoinen  nykypolitiikka ajaa eteläkarjalalaisetkin lähtemään suurempiin kasvukeskuksiin esimerkiksi pääkaupunkiseudulle.

Maakuntien kehitys on toki yksi mittari seutukuntamme hyvinvoinnista ja voimakkuudesta. Toisaalta koko Kaakkois-Suomi tarvitsee yhteistä ja yhtäläistä huolenpitoa. Koulutusmahdollisuuksien, elinkeinoelämän ja asumisen tasapainon ylläpito ja kehittäminen on sekä maakunnallista, seutukunnallista kuin myös yksilön hyvin vointia.