Joka kerta Linnanmäellä käyn yhdessä laitteessa. Se laite on vuoristorata. Joskus ajan siinä parikin kertaa, niin ihana minusta se on. Nautin istuessani kyydissä sekä muistoista kivoilta reissuilta lapsuudessa ja nuoruudessa että  omasta tämänhetkisestä rohkeudestani, uskalsinhan taas kerran istua junan kyytiin ja kokea, miten jarrumies saa vaunullisen väkeä kirkumaan, minutkin. Se  loppuvaiheen tunneli ei muuten ole minusta pelottava.

Nyt olen maaliskuusta asti "istunut" toisessa vuoristoradassa. Tosin kevätpuoli ja osa kesääkin oli hyvin tasamaalla ajelua. Sen sijaan koko syksy on ollut yhtä vuoristorataa. Vaikka olen täysin vakuuttunut, että tässä junassa on paikkani, silti pohdin yhden lappeenrantalaisen Ollin tavoin "onko tässä mittäään järkee".

Tarkoitan siis, että eduskuntavaaliehdokkuus on melkoista vuoristorataa. Kyllä on. Politiikka tuntuu olevan todella kovaa peliä, sen tämä maalaistyttöhenkinen pikkukaupunkilainen on saanut oppia, voisiko sanoa, kantapään kautta. Mielestäni on erittäin surullista, että tärkeillä asioilla  ei ole puupennin vertaa merkitystä. Tärkeää on mielikuvat ja jopa sukupuoli. Sekös minua ärsyttää, sillä en ole koskaan pitänyt merkityksellisenä työnteossa sukupuolta. Oleellista on, että työ tehdään parhaalla mahdollisella tavalla.

Vuoristoradalla on jännittävää ajella siis maaliskuulle asti, onhan vedonlyöjäin kertoimet haastavia, median ennusteet henkilökohtaisesti alhaalla ja "omienkin joukossa" osa taitaa liputtaa jo kerran työelämän jättäneiden puolesta.

Minulla on kuitenkin edelleen tarjolla tärkeät tavallisen ihmisen hyvän arjen teemat, oma persoonani ja perheeni 110 % tuki hoitaa yhteisiä asioita. Maaliskuussa vuoristoradan asemalla, äänestyspäivänä, päätetään, onko väellä varaa ajaa ohi.

Vaunu lähtee, pitää juosta kyytiin!