Viikonvaihde meni nopeasti. Henkistä, hengellistä ja fyysistä lepoa ja virkistystä oli tarjolla. Sain olla paljon kotona. Se on ihanaa se. Pidän meidän kodista. Nautin, kun koti on juuri siivottu ja saan vaan olla. Ehkäpä sitä on tottunut nauttimaan tuosta, koska se ei ole mitään jokapäiväistä herkkua.

Perjantaina olin työpaikan pikkujoulussa. Kylällä oli paljon porukkaa. Teatterisali oli täynnä, Olé -ruokaravintola oli avoinna vielä illalla myöhäänkin, kun se ei yleensä ole. Molemmat ruokasalit lähes täynnä. Pieni kierros kylällä paljasti, että monessa muussakin työpaikassa vietettiin pikkujoulua. Mukava oli käydä, ehti jutustella sellaistenkin työkavereiden kanssa, joita en arkena ehdi jututtaa. Kankaan kouluhan toimii kahdessa rakennuksessa ja välillä voi mennä viikkokin, ettei toisen rakennuksen sisällä tule käytyä, paitsi ruokalassa.

Lauantaina siivosimme koko perhellä. Tein illalla pizzoja. Nuoret tulivat ja menivät. Kotona oli ihan kiva olla. Myöhään illalla kävin Maijastiinan kanssa kävelyllä ja kastuimme vesisatessa.

Sunnuntaina olimme laulamassa Hoosiannan mieheni kanssa. Iltapäivällä virittelin jouluvaloja pihalle. Toiset olivat urheilussa ja yllättyivät kotiin tultuaan. Pihalla oli jo adventti ja joulun odotus. Illalla vietettiin kummipojan synttärit.

Harvoin olen adventtina kastunut vesisateessa. Silti joulua odotan edelleen, ihan niinkuin ennen. Lapsuuden joulut muistuvat mieleeni, kun valmistelen pieniä asioita. Äitini oli kotona, kun olin pieni. Minulla oli kiireetöntä joulua lapsena. Toista on meidän muksuilla. Kun äiti on töissä, monesti ei pipareita voi paistaa silloin, kun huvittaa. Niitä paistetaan, kun ehtii.

Ai niin, lauantaina meillä paistettiin ensimmäiset piparit. Vanhastaan tiedän, että yksi kerta ei riitä.