Kuuntelin eilen illalla sivukorvalla uutisia telkkarista. Tänä aamuna jatkoin Hesarista erästä, samaa asiaa lukien. Vaikeavammaisten lasten kohdalla on kiinnitetty huomiota elvytyskieltoon, jota joissakin hoitopaikoissa on edeltä käsin ilmoitettu kuin rutiiniasiaa lasten vanhemmille.

Tästä surullisesta elämään arvottavasta tiedosta olen hämilläni. Miten sivistysvaltiossamme voidaan silmää räpäyttämättä tehdä sellaista? Vaikeavammaisten lasten vanhemmille on ymmärrettävästi herännyt huoli, onko kyse joukkoilmiöstä vai yksittäisten hoitopaikkojen kömpelöstä toiminnasta. Onhan niinkin, että vaikeavammaisen lapsen vanhemmat joutuvat itsekin pohtimaan paljon erilaisia sekä hoitoon että arjessa selviämisen ja jaksamisen asioita yhdessä eri toimijoiden kanssa. Vaikeita päätöksiä ja hetkiä on varmasti joka tapauksessa paljon edessä. Lääkärinkin kanssa yhdessä pohtien erilaisia hoidon tilanteita voitaisiin myös elvytyspäätöksiä varmasti pohtia tilannekohtaisesti.

Syvin murheeni tässä vaikeavammaisen lapsen elvytysasiassa on se, jos me yhdessä, yhteiskuntana, arvotamme elämää ja yksilön olemassaoloa sen mukaan, millainen hän on. Siinä arvottamisessa en halua olla mukana. Tai oikeastaan haluan, toisesta näkövinkkelistä, sillä jokainen elämä on arvokasta. Kun meille kenelle tahansa lähdön aika tulee, siinä ei ammattitaitoisinkaan elvytys enää auta. Toisaalta on tärkeää käyttää osaamiamme taitoja, hoitoväki myös elvytystaitoja, lähimmäistemme eteen.

Tässä on 2000-luvun Suomessa todellinen arvokysymys.