Ehdin käydä Neuvostoliitossa pari kertaa nuorena tyttönä. Muistan ihmetelleeni  sitä, miksi kaupoissa oli paljon VODKAA, vaikka paljon mitään muuta siellä ei sitten ollutkaan. 

Kävin vähän aikaa sitten tutustumassa huoltokodin toimintaan. Siellä johtajatar kertoi, miten tänään 0-linjalla kaverit, lähinnä raskaan reissun eläneet miehet, jatkavat uutta, selvää elämää, sellaista, josta on jokin muisto jäljellä, vaikka kova liemikuuri onkin liottanut paljon arjesta.

Olen huolissani suomalaisesta alkoholipolitiikasta. Lyömme pullon kylkeen lappuja, muttemme keskustele juurikaan siitä, miksi Jeppe juo. Ei se viina kurkkuun kaadu  eikä kukaan suoranaisesti pakota, ellei itse halua. Alkoholin hiippailu keskiluokkaiseen arkijuhlakulttuuriin, viini-iltoineen ja saunaoluineen liottaa asenteitamme. Se, mihin mummo ja äiti vielä opetti suhtautumaan varautuneesti, on nyt niin miesten ja naisen maailmassa joka päiväistä tai ainakin näennäisesti hyväksyttävää. Alkoholista kieltäytymiseen "pitää olla" syy, lääkekuuri tai raskaus. Voi miesparkoja, jää vähän kieltäytymisen vaihtoehtoja.

Juomiseen on varmasti syvät syyt, henkiset ja materiaaliset. Erilainen onnellisuuden hakuisuus on ihmisen perustarpeita. Kukapa haluaisi olla onneton. Viina turruttaa hyvin sisäisiä suruja, kaipuita ja ulkoisia harmeja. Niin monesti juomme iloon, mutta vielä useammin lääkitsemme  pahaa oloamme juomalla. Se on se suomalainen melankolia, johon viina uppoaa. Siitä tulisi puhua, ei pelkistä tarroista pullojen kyljissä.

Alkoholi on vallankäytön väline, yksilötasolla ja yhteisöllisesti.