Olin viime keväänä opettajien kulttuuriretkellä Elimäellä. Meillä oli aivan mahtava opas, paikallinen herrasmies, joka kertoi meille niin Mustilasta, Elimäen kirkosta, Moision kartanosta ja koulumuseosta. Retki tehtiin perjantai-iltasella. Voin tunnustaa, että tiukan työviikon päälle motivaationi oli kevätiltana lähes pakkasella, tuntuihan tiukka kulttuuriretki raskaalta, edeltäpäin.

Kun opas kertoi kunnan historiaa bussissa, jäin koukkuun. Itse asiassa löysin itseni kulkemassa oppaan perästä ja imemässä tietoa tuosta hienosta paikkakunnasta. Hän kertoi sekä asiantuntevasti että ilmeekkäästi niin kirkon rakentamisesta kuin kartanon historiastakin. Taidenäyttely oli Moisiossa hieno, pisteeksi iin päälle.

Olin eilen tutustumassa tuohon samaiseen kirkonkylään uudelleen, toisesta näkökulmasta. Ystävällisiä ihmisiä iltapäiväkävelyllä, kauniita talvisia pihoja, ihanaa kyläarkkitehtuuria ja kirkonkylän tunnelmaa, se kaikki lumosi minut täysin. En osaa päättää, missä kylän kulmalla oli viihtyisintä, Peippolassa vaiko Peippolanpellolla, Kisalaaksossa vaiko Vaskirinteessä. Päiväkävely Elimäellä avasi silmiäni. Olen ajatellut, että vanhana valkealalaisena voisin ymmärtää jotain elimäkeläisestä ajatusmaailmasta, onhan sekin kirkonkylä kuten Valkeala. Kyse on kuitenkin taas omanlaisesta identiteetistä.

On tärkeää, että järjestämmepä jatkossa miten tahansa palveluitamme seutukunnalla, jokaisella kulmakunnalla  saa olla ja pitää olla oma identiteetti,  henkinen ilmapiiri saa elää ihan omaa elämää. Perinteet ovat tärkeitä. Ne juurruttavat meidät tähän seutuun, arkeen ja elämään!