Nyt sekin on todistettu, että pääsiäinen tulee ja hyvillä mielin, vaikka vihreää ruohoa ei ole kasvamassa ja perinteiset  idut ja herneenversotkin unohtuivat vilskeessä. Olen nauttinut perheeni läsnäolosta, yhteisistä "ei tehdä mitään"-hetkistä ja pienistä aktiivihetkistämme. Pitkästä aikaa olemme ehtineet myös kyläillä, mummoloissa ja ystävillä. Perhe-elämää parhaimmillaan, ilman kiirettä ja muita menoja.

Perheiden yhteiseen aikaan, lapsien kanssa olemiseen ja toisaalta erilaisiin arkivaihtoehtoihin on myös yhteiskunnallisesti satsattava varoja. Tiedetään, tiedetään, ennen lapset kasvoivat pihapiirissä koko sosiaalisen verkoston jatkeena. Miksi ei nyt? Työelämäkin on toisenlainen, vielä isoäitini heräsi kukonlaululla navetalle, minäkin herään melkein yhtä aikaisin, mutta työn kuva on ja oli ennen eduskuntaakin toinen. Lapsieni paikka ei ole ollut omassa luokassani eikä ole jatkossakaan työssä mukana.

Samoin kuin isovanhempani toivoivat lapsilleen parempaa elämää, helpompaa työtä ja toimeentuloa kuin itselleen, minäkin toivon lapsilleni hyvää elämää, työtä ja toimeentuloa, onnellisuutta arjessa ja juhlassakin.

Tämän pääsiäisen rikkaus on minulle ollut sosiaalisissa yhteyksissä, rakkaiden ihmisten tapaamisessa tai ainakin puhelinkeskusteluissa. Tarvitsen verkostoni, läheiseni. Tänään on vielä kotipäivä, yhdessäoloa ja kotoista lepoa. Näistä ylösnousemusjuhlatunnelmista saa pitkälle arkeen voimaa, onhan juhlahetket suola arkielämän pyörteissä.

Nyt uuniperunat uuniin  ja mieheni kanssa lenkille.