Käytin kesäisen perjantain Kouvolan Keskuspuistossa suuressa juhlateltassa. Siellä oli noin 800 sotien veteraania Finnairin ja sotilasläänin vieraana. Pirkko Mannola, Vieno Kekkonen ja Marjatta Leppänen valloittivat koko suuren yleisön esityksillään. Äidin kauha teki edelleen soppaa perunasta ja vedestä ja se maistui piparjuurelta ja silavalta. Sotilassoittokunta Turusta soitti sydämiin.

Itku oli kuitenkin aivan silmänurkissa siinä kohden, kun koko Finnairin talkooväki seisoi toisella puolella ja toisella puolella oli monta sataa veteraania ja me kaikki lauloimme yhdessä:

Rannalle himmeän lahden
aurinko laskenut on.
Kutsu jo soi iltahuudon,
taakka jo laskettu on.
Taattoa muista sa silloin,
askel jo uupunut on,
lapset ja lastemme lapset,
teidän nyt vuoronne on.
Hoivatkaa, kohta poissa on veljet,
muistakaa, heille kallis ol' maa.
Kertokaa lasten lapsille lauluin,
himmetä ei muistot koskaan saa!
Hymni soi holvissa hiljaa,
tummana kaipuuta soi.
Aika on korjannut viljaa,
sarka jo kynnetty on.
Ammoin me marssimme kahden,
tulta löi taivas ja maa.
Rannoilta Äänisen lahden,
kelle nyt kertoa saa.
Hoivatkaa, kohta poissa on veljet,
muistakaa, heille kallis ol' maa.
Kertokaa lasten lapsille lauluin,
himmetä ei muistot koskaan saa!
Laineissa Laatokan mahti,
kahlita kenkään ei voi.
Veljet sen rantoja vahti,
konsa on koittava koi.
Ylväänä Karjalan heimo
tuskansa kantanut on.
Maaäiti suojaansa sulkee,
vartija poissa jo on.
Hoivatkaa, kohta poissa on veljet,
muistakaa, heille kallis ol' maa.
Kertokaa lasten lapsille lauluin,
himmetä ei muistot koskaan saa!