Luin Kouvolan Sanomista mielenkiinnolla juttua kouvolalaisesta nuoresta tytöstä, Tuulista, joka on aloittanut opinnot Kallion ilmaisutaidon lukiossa. Juttu kiinnosti monessakin mielessä. Muistan tytön ihan pienestä erilaisissa yhteyksissä, Kouvola on pieni paikka ja kaikki tuntevat kaikki. Tuulin äiti on ollut tyttärieni muskariopena, monta mukavaa hetkeä on vauvamuskariaikoina vietetty yhdessä. Paljon muitakin kosketuspintoja on tuttuustasolla.

Toisaalta heräsin lukemaan juttua, koska olen kotonanikin kuullut mainittavan samaisen lukion kiinnostuksen kohteena. Kolmanneksi minua juttu kiinnosti toki juuri ilmaisutaitonäkökulmasta. Olenhan jäänyt koukkuun nimenomaan ilmaisupuolen asioissa. Vielä minua toki kiinnosti sekin, miten Tuuli-tyttönen selviää junarallista. Onhan se minullekin nykyisin tuttua.

Tuulin äiti valmistui vasta äsken Jyväskylän yliopistosta, onnittelut! Luin uutisen lehdestä. Rohkeasti perheessä on opiskeltu ja käytetty mahdollisuudet hyväksi, joita Kouvolasta kohtuullisten kulkumatkojen päässä on.

Jäin pohtimaan, miten meidän tytöt katsovat äitiään. Onhan meidän äitien, esimerkiksi Tuulin äidin ja minun, toiminta ja oma rohkeus lähteä liikkeelle, tarttua haaveisiin ja haasteisiin, esimerkki, johon tyttäremme katsovat. Samalla kun he irtautuvat meistä äideistä, syvältä kumpuaa myös varmasti jotain huomaamatta opittua.

Kotiemme ilmapiiri vaikuttaa paljon tyttöjemme ja poikeimme rohkeuteen katsoa tulevaisuuteen. Itse olen kiitollinen niin isälle kuin äidille, jotka molemmat ovat rohkaiseet eteenpäin.