On ihan pakko palata vielä kerran Ryhmäteatterin esitykseen "Saatana saapuu Moskovaan". Luin nimittäin Kotimaa-lehdestä (22.11.07) Olli Seppälän arvioinnin tuosta esityksestä. Seppälä pohtii kynttilän ja Kristys-ikonin viittaavan johonkin mysteeriin, näkymättömän todellisuuden mahdollisuuteeen.

Minä näen, että teatterin eräs tehtävä on katsoa ja osoittaa tulevaisuutta. Teatteri toimii yhteiskunnallisena näkijänä ja parhaimmillaan osoittaa suuntaa. Minä olisin Seppälää rohkeampi tulkitessani ohjaaja Leskisen viestiä. Ei esitys vain viittaa johonkin mystiseen. Kyllä esitys jättää viimeisessä lavakuvassa ainoan, selkeän viestin. Ainoa valo, mitä lavalle jää on Kristus-ikoni.

Teatteriesitys osoitti selkeästi, ainakin minulle, miten pahuus, pahoinvointi ja harhat kasvavat, monistuvat ja vahvistuvat aivan silmiemme edessä. Lava-kuvassa paljon käytetyt tv-ruudut syvensivät viestiä, vaikka kipu ja tuska tulee yhä voimakkaammin, katsoja on voimaton paikallaan.

Yhteiskuntamme tarvitsee arvosidonnaisuutta.  Ryhmäteatterin esitys on hyvin ajankohtainen. Mielen sairastuminen, arjen paineet ja odotukset eivät jätä ketään kylmäksi. Jos itse pystyy säännöstelemään omaa arkeaan, ainakin tuttavapiirissä on joku, jonka arki ei armahda. Syvään rakkauteen sitoutunut arvopohja armahtaa. Se on Ryhmäteatterin lavallakin se viimeinen viesti, kaiken sen moskovalaisen repivän elämän jälkeen.