Olen viettänyt todellista kaamosviikkoa, vapaalla ja kotona.

Tänä aamuna heräsin aikaisin, ensimmäistä kertaa tämän joulun tienoilla lukuunottamatta joulun aluspäiviä. Minua tarvittiin aamulla. Vanhempi tyttäreni ja poikani lähtivät eilen nuortenleirille Puhjonrantaan ja tyttöni pieni koira odotti minua postin hakuun. Kävimme Lillan kanssa tunnustelemassa pihalla myrskyn tunnelmaa. Lillakoiran valkoinen turkki pöllysi tuulessa ja vaikka olin laittanut pitkän takin päälle, ytimiä paleli. Kylmää tuulta riitti!

Tämän jouluntienoon haaste on ollut se, miten pukeutua lenkille. On ollut hyvin ilmeistä, että kesken lenkin rätkähtää vesikuuro niskaan. Parin asteen ja tuivertavan viiman kourissa ei ole märkänä mukava olla. Toisaalta ulosmeno ja pukeutuminen on aina asenne- ja vaivannäkökysymys. Oikeat varusteet oikeaan paikkaan ja ulkoilu on pelkästään mukavaa.

Kaipaan lunta kuin lapset. Ehkäpä menisin hiihtämäänkin. Ainakin kävisin pihalla lunta harjailemassa ja kolailemassa. Minulla on sellainen hassu into, pidän lumitöistä. Uuden vuoden yöstä tulee lumettomana tuskainen, sillä raketit paukkuvat varmasti kovemmalla "volyymillä" korviin, onhan eriste poissa. Vai onko, lunta odotellessa....

Aamulehtiä lukiessani huomasin jo ensimmäisiä vuodenvaihteen analyysejä eri elämänaloilta. Vuoden viimeiset päivät ovat hyvää elämän lyhyen aikavälin tilinpäätöksen aikaa. Paljon tuota tilitystä tehdäänkin, mediassa ja varmasti muutenkin. Minulla ja miehelläni on erikoinen tapa (liekö ainoa?) kulkea erilaisia reittejä kävelylenkeillä. Yhden reitin varrella teemme tilitystä menneestä ja tulevista, tosin läpi vuoden. SE erikoisuus on siinä, ettei tilityksiä tehdä muiden kävelyreittien varsilla.

Lapsuudesta muistan hauskan talvi-iltapäivän, kun kaikki vaatteet olivat jo märkiä. Monta kerrosta oli kotona käyty vaihtamassa kuivaksi. Lopulta äiti pohti ja pähkäili, miten pääsisin vielä ulos. Laitettiin  silloin minulle todella isot, äidin paksut sukkahousut jalkaan ja vähän muuta päälle, ja vielä kerran pääsin Sadun kanssa pulkalla laskemaan. Voi sitä riemua ja iloa! Ei silloin palellut, eikä tarvittu muodinmukaisia. Yhdessä tekeminen ja oleminen oli sitä parasta, mitä kuvitella saattoi. Sen tiesi äitikin, ja mahdollisti luovuudellaan ulkoilun jatkumisen.

Kyllä minä olen onnellinen ihminen. Lämmin koti, hilpeä lapsuudenmuisto ja odotus hyvästä aamukahvista mielessä pohdin, mitä sitä enempää ihminen tarvitsee. No tiedetään, tiedetään. Iltapäivällä pienet lomapäivään sopivat nokkaunet!