On pakko myöntää, että minulla on selkeää turnausväsymystä. Olen varma, että se menee ohi, mutta nyt, se on pinnalla. Kohta viikon ajan on medioissa käyty läpi ja keskustelu työpaikkamme eduskunnan seksuaalisesta häirinnästä. Häirintä (kuten myös kaikki kiusaaminen) työpaikalla ja muuallakin on tuomittavaa. Nollatoleranssi on oikea taso, mikä kuuluu olla sekä tavoite että toteutuma. Silti tuntuu vähän, että nyt käydään keskustelua kovin kapealta sektorilta ja myös aika kovin panoksin. Erityisesti ihmetystä herättää valtakunnan ykkösmedioihin kuuluvan Helsingin Sanomien Sunnuntai-sivun juttu, jossa oikein kuvan kanssa miesväki todettiin häiritsijöiksi. Aikamoinen syytöksen varjo heitettiin näiden kuvissa ja jutussa olleiden miesten ylle.
Työpaikoilla vuorovaikutustarve ja -taidot ovat niitä jokaisessa hetkessä, jokaisessa hississä, käytävässä, kokouksessa ja työtilassa esiin nousevia perusjuttuja, joilla arki pitkälle rakentuu. Kokemuksemme elämästä ja toisistamme voivat olla hyvin erilaisia. Se, mikä tuntuu toisesta arkiselta ja ihan ok-jutulta, tuntuu toisesta sopimattomalta. Ihmiset ovat erilaisia. Se ei sinänsä tee yhtään sen hyväksyttävämmäksi mitään puheita tai tekoja, joiden kautta joku henkilö kokee tulleensa häirityksi. Mutta herää myös kysymys, miten voi suoraan sanoa tai osoittaa sen, ettei pidä sanoista, puheista tai toiminnasta, jonka kokee epämiellyttäväksi? Omasta "reviiristään" on pidettävä huolta, joskus vaikka sitten hyvinkin napakasti.
On toki toisaalta hyvä, että asiasta puhutaan. Erityisen tärkeää se on työpaikalla, jossa joku kokee tulleensa häirityksi. Toisaalta tämäntyyppisessä keskustelussa on se riski, että viimeinenkin yhdessäolon ilo katoaa, kun toisia ei tunne riittävän hyvin ja on alettava kyttäillä, kenelle voi lohkaista mitäkin niin, ettei kaveri vaan loukkaannu tai koe häirinnäksi. Koen tämän itsekin pikkuisen vaikeaksi, olenhan sellainen huulenheittäjä ja rätkättäjä, samoin kuin halija ja pusija.
Samaan aikaan kun me keskustelemme, saako mies kertoa rasvaisen jonkun makuun liian rasvaisen jutun tai viedä ruusuja työpaikalla naiselle, taputtaa pepulle tai hölmöyksissään tarrata tisseihin väärään aikaan väärässä paikassa, meillä tapahtuu ympäröivässä maailmassa aivan toisella mielellä tehtyä lähestymistä. Minusta tämä volyymi voitaisiin käyttää keskusteluun esimerkiksi siitä, miksi meillä todella nuoret edelleen tekevät todella kipeitä väkivallantekoja. En ole unohtanut Jokelaa, en Kotkaa ja viimeisin kovin kipeästi käyvä uutinen on 16 vuotisen tytön tilaama murha äitiään vastaan. Siinäkin monta nuorta olivat valmiita todella törkeään lähestymiseen.
Tämän häirintäkeskustelun vaakakupeissa on toisaalta jokaisen oikeus työrauhaan ja hyvään, turvalliseen työilmapiiriin, toisaalta jonkinmoinen myrsky yhdessä julkisuuteen yltävässä vesilasissa. Oikea keskustelun paikka näissä seksuaalisen häirinnän ja työpaikkakiusaamisen jutuissa on siellä työpaikalla, jossa juttu on päällä. Toki ymmärrän myös sen, että eduskuntatyö on julkista, mutta saako tässä nyt kansan kannalta todella oleellinen asia viikon ykkösuutisasemaa, kun meillä on todellisiakin murheita tässä maassa.
Linkistä pääsee Kymenlaakson radion sivuille. Olin tiistaina Prismassa, kun toimittaja soitteli ja kyseli asiasta. Toki ehdin sitten kotiin kasseineni, ennen kuin nauha rullasi tarinaa talteen.
http://lotta.yle.fi/rswebkta.nsf/sivut/ajankohtaista?opendocument&pageid=Content8BC20
