Illalla junassa otin aikaa itselleni ja aloitin suomalaisen kirjoittajan Heidi Köngäksen pokkarin "Hyväntekijä". Kirja kertoo abi-ikäisen pojan äidistä, joka hoitaa kahta työtä, sairasta äitiään ja siinä sivussa isääkin, arkea abipoikansa kanssa ja tahtomattaan rakastuukin. Omien tarpeiden sivuun siirtäminen kosketti kirjaa lukiessa. Aamulla päätin kirjan. En jaksanut lukea läpi yön.

Vaikka elän ihan toista elämää kuin kirjan Alma, syvä yhteenkuuluvuus kosketti taitavan kirjoittajan tarinassa. Pelkästään kaipuu ja iso ikävä sitä äitiä ja isää, jonka jostain lapsuuden vuosista muistaa ja tuntee, tuntui tutulta. Köngäs kuvaa taitavasti aikuisen naisen herkkiä hetkiä. Sitä, miten Alma kulki maisemissa Helsingin Pasilassa, siellä, missä koti joskus oli, mutta mihin uuden ajan lähiö oli  noussut.  Olen siinä kuin Alma, lapsuuteni kodit ovat jääneet katebillarin alle jo aikoja sitten. Joskus herkkänä hetkenä sitä kaipaa, sitä kaikkea, joka oli pikkuyksiössä Utissa, pankintalossa Valkealassa tai jossain ihan muualla, nyt jo monta kymmentä vuotta sitten.

Arki on täynnä Almoja, naisia, jotka pyörittävät montaa vastuuta täysillä päivästä päivään, viikosta vuosiin. Almat hoitavat paljon arjestamme samalla kuin moninaiset tunteet  jylläävät.