Lähiaikoina Jokelan koulussa tapahtuneen tragedian poliisitutkinta saa pisteensä.

Osallistun itse tänään keskiviikkona Kouvolassa seminaariin, johon minulle on annettu otsikoksi "Mitä eduskunnassa Jokelan jälkeen".  Esitysaikaa on  puoli tuntia. Olen miettinyt, miten sen "ei eduskunnassa juuri mitään" venyttää puoleen tuntiin. On yllättävän vähän se, mitä päättäjät ovat reagoineet tähän viime syksyn tragediaan. Toki  hallituksen osalta ministeriöiden kautta on tukirahaa avun antamiseksi annettu, mutta laajemmin selvitystä siitä, mitä, missä ja miksi tapahtuu, mitä tapahtuu, ei ole koko eduskunnan kanssa pohdittu.

Pidän nimittäin vähintään hälyyttävänä sitä, että kun tälläinen tapahtuma sattuu, ympäri maata toiset samanmoiset, onneksi pienemmät, uhkauset leviävät kuin häkä verenkierrossa. Ei siis ole varaa tuudittautua siihen, että yksi nuori voi todella huonosti.

Olen päätynyt pohdinnassani siihen, että koko tapahtuma oli ympäri maatamme koettuna niin hurja, että suojausmekanismina kokonaan mielestä poissulkeminen on auttanut jatkamaan. Silti asiaa olisi kyllä vastuunkantajien osalta pohdittava. Onko meidän kulttuurissamme ja arjessamme jotain sellaista, joka ruokkii huonovointisuutta ja pahaa oloa? Onhan meidän aikuisväestömmekin osalta Suomi kärkinimi mielialan hoivan ja  lääkityksen osalta. Varmasti kannattaisi pohtia tarkemmin, samalla kun yhteiskuntarakennetta tiivistetään yhä kovemmin kaupunkikeskittymiin ja suuriin keskuksiin.

Missä on tilaa todelliselle kohtaamiselle? Onko meillä tahtoa ja aikaa nähdä toinen ihminen?