Oivalsin  oman vastaukseni, jälkeen päin

Tällä viikolla viimeiset koululaisryhmät piipahtivat seutukunnaltamme vierailulla täällä meidän valtakuntamme lainsäädännön hermokeskuksessa. Monessa tämän kevään vierailuryhmässä heräsi monien kysymysten joukosta kysymys siitä, mikä on työssä ikävintä tai vaikeinta. Siihen oli vaikea vastata. Monia haastavia asioita olen ehtinyt kohdata runsaan vuoteni aikana täällä Arkadianmäellä, mutta toisaalta sinänsä ikävät asiat, henkilökohtaisesti, ovat jääneet vähiin.

Tämän aamuista tehdessäni omaa mediakatsaustani  ajatus eriarvoisuudesta kuitenkin pälähti päähäni kuin se kliseinen salama tuolta kevätkesän kirkkaalta taivaalta. 

Ihana ilma muuten ulkona!

Kansalaiset ovat eriarvoisessa asemassa, tästä tuli taas lisätodistusta, kun eilistä kyselytuntiakin  kuunteli.  Rikkaat rikastuvat, ne, joilla ei paljon ole, kitkuttavat edelleen ja yhä syvemmin tiukoilla. Mutta, mutta... On täällä talossakin erilaiset säännöt eri ihmisille. Ei, en tarkoita sitä uutisointia tältä päivältä, jossa pohditaan tämän talon tasa-arvoa. Tärkeää pohdintaa sekin, mutta ei noussut tänään mieleeni. Sen sijaan jäin pohtimaan sitä, miksi meidän koko kermakakun mehevintä päällistä kohdellaan eri silkkihansikkain, kun on kyse eri ihmisistä. Pieni ihminen ei aina ymmärrä!

Niin, mieleeni nousevat siis kevättalven päivät, jolloin mauttomat, mutta ei laittomat tekstiviestit riittivät luottamuksen menetykseen. Toisin on nyt. Vaikka ministerit ovat vannoneet oikein valan siitä, miten noudattavat Suomen lakia, ryhtyessään ministereiksi, hallitus porskuttaa samassa kokoonpanossaan, eikä kukaan puolueenjohtaja itke ikävän tilanteen tai menetetyn luottamuksen takia. Onhan nimittäin niin, että hallitus pantiin pystyy viime huhtikuussa, mutta vaalirahailmoitukset allekirjoitettiin toukokuussa.

Tulee kyllä sellainen olo, että ministerivala on kuin entisen heilan lupaus. Inflaatio on purrut myös lupaukseen, valaan ja lainnoudattamiseen. Sen asian nieleminen on melkoisen karvas pala.