Lueskelin aamulehtiä. Hesarissa opetusministeri Sarkomaa pohtii, miten omaura-tyyppistä koulutusta tulee lisätä ja kehittää, jotta peruskoulunsa päättävät innostuisivat opiskelemaan myös perusopetuksen jälkeen.

Nyky-yhteiskunnassa on tarpeen hankkia osaamista peruskoulutuksen jälkeen. Toisaalta suomalainen tukipolitiikka on ristiriitainen juuri koulunsa lopettavien osalta. 17 - vuotias ei saa enää lapsilisää, mutta ei vielä kuulu myöskään opintososiaalisten tukien piiriinkään täysipainoisesti. Se on siis jo yksi ongelma.

Toinen näkökulma erityisopetustarpeisiin yläkoulussa, lähellä perusopetustason päästötodistusta, kumpuaa siitä, että meidän koko peruskoulussamme on pitkään olleet liian isot ryhmät, liian vähän taide- ja taitoaineita ja liian kova kilpailu huomion ja olemassaolon oikeutuksesta koulussa. Monet sosiaaliset ja syrjäyttävät haasteet ovat sellaisia, että ihan tavallisessa arjessa, ihan tavallisin menetelmin, saataisiin hyviä tuloksia, jos olisi aikaa. Sitä opettajalla ei kuitenkaan ole yksilön kohtaamiseen, jos lapsia on ryhmässä yli 30 ja opetustuntimäärät minimissään. Oppiainesta on niin paljon, että yhtälö on mahdoton, superopettajallekin.

On tärkeää kehittää yläkoulujen kohtaavaa erityisputkea, josta jokainen pääsee käsiksi mahdolliseen päästötodistukseen. Se toimii hyvin nyt ensi-aputoimena juuri tähän päivään. Toisaalta on vielä merkityksellisempää paneutua alkupään vuosiluokkien hyvinvoinnin turvaamiseen. On avoimesti pohdittava vaikkapa sitä, maksammeko oikeasti nyt erityisopetussatsauksien tarpeessa kyläkoululakkautusten hintaa? Onhan se hyvin tavallista, että kun peiton toisesta reunasta leikkaa, niin toisen reunan alla palelee!

* * *

Kuopukseni heräsi äsken, ja toivotti ensimmäiseksi minulle hyvää kesää. Niin, nyt on kesäkuu. Kesä!