Olenkin täällä blogissa ruikuttanut joskus sitä, etten talviaikaan rohkene viikoilla lukea kunnon kaunokirjallisia romaaneja, koska jään niihin niin kiinni, etten malta nukkua. Tässä kesällä olen ottanut tämän vajeen takaisin. Olen lukenut useita kirjoja ja nauttinut sekä keskinkertaisista että erittäin hyvistä kirjoista. Kesällä puolestaan tuossa tietokoneeni yläpuolella rötköttävästä asiakirjallisuus- ja -lehtipinosta ei monikaan artikkeli ole käsiini lipsunut. Olen siis todella paastonnut asiateksteistä.

Mainittakoon vielä, että kesälukemisen rytmi ei vie kokonaan yöunia, onhan aikataulut selvästi vapaampia, joten aikaa jää, lueskelulle.

Eilen illalla peiton alle hiivittyäni tartuin vielä kerran kirjaan, joka minulla oli menossa. Markus Zusakin "Kirjavaras"  on monitasoinen kirja. Tarina kertoo pienestä tytöstä toisen maailmansodan jaloissa Saksassa. Kirjan kertoja, kuolema, kuvaa sodan kauhua, lapsen ja nuoren maailmaa sodan jaloissa, oppimista, erehdystä, lupausta, luottamusta, rakkautta ja välittämistä hienosti, niin kepeästi ja koskettavasti, yhtä aikaa. Sanalla kepeä  tarkoitan sillä nimenomaan kielenkäytön taitavuutta, en sisällöllistä kepeyttä. Kirjavarkaassa kaunokirjallisuus ja todellisuus kohtaavat niin, ettei maailmansodan aikainen arkielämän kauheuskaan ole toivotonta.  Ihmisen moninaisuus on survottu kirjan sisälle niin taitavalla tavalla. 

Eräs ongelma minulla on aina silloin, kun luen oikein hyvän kirjan. (Nyt siis tämä ongelma on, sillä Kirjavaras oli erittäin hyvä kirja.) Mahtavan lukukokemuksen jälkeen seuraavan kirjan valinta, aloittaminen ja ehkäpä joskus myös kirjan tarinaan uppoaminen on melko vaikeaa. Huipun jälkeen keskinkertaisuus on aika kalpeaa. Ehkäpä se on tässä harrastusmuodossa vaan hyväksyttävä, ja nieltävä.

Tai sitten, kuivakka asiakirja välissä saattaisi saada melkoisen keskinkertaisuudenkin kaunokirjallisuuden puolelta näyttämään varsin viihdyttävältä. Mene ja tiedä!