Pakko kirjoittaa asiasta hiukan, kun jopa Helsingin Sanomat innostuivat asiasta, tänäänkin: Osku Pajamäki (SDP) on nostanut syksyn koulukeskustelun keskiöön pituusjärjestyksen. Hänen mukaansa pituusjärjestys on aikansa elänyt, ja syrjivä tapa luoda järjestystä. Omilta kouluajoilta kumpuavat aikuisen mielessä vielä traumaattisina killuvat koulumuistot saavat ajoittain ihmeellisiä piirteitä.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Pituusjärjestyksen nostaminen yhdeksi tällaiseksi ”ongelmaksi” kuvaa mielestäni meidän nykyihmisten ongelmakentän kokoa ja myös yksipuolisuutta. Onko koululaitoksemme ongelmakohdat todella tätä tasoa? Olisiko aika vastata Pajamäen pituusjärjestysongelmaan nostamalla esiin aakkosjärjestyksen käyttö: Muistan kouluajoilta pituusjärjestykseen liittyen todella vähän asioita, tosin sen muistan, että olin Johannan vieressä pituusjonossa. Sen sijaan U:lla alkava sukunimeni tuotti minulle sisäistä mielipahaa kaikki alakouluvuodet. Olinhan yleensä kaikissa aakkosissa se viimeinen, paitsi sitten, kun Helsingistä muuttanut papin perhe auttoi asiaa, alkoihan nimi V:llä, joku jäi siis vielä minunkin jälkeeni.

Aakkosjärjestys ei kuitenkaan toden totta ole mielestäni ongelma, eikä pituusjärjestyskään. Eihän koko pituusjärjestyksen käytössä ole tavoitteena asetella ihmisiä arvojärjestykseen, kysehän on puhtaasti käytännöllinen, pienemmän ihmisen takaa näkee ja kuuleekin paremmin. Toki pituusjärjestys on varmasti nykykoulussa idearikkaan opettajan vain yksi keino asettaa ihmistaimia järjestykseen. Ainakin itse opettajana muodostin jonoja (joskus kun on ihan pakko jonottaa, vaikkapa ruokailuun) mieltymysten mukaan, värien mukaan tai joskus jopa hupimielisten tietokilpailukysymysten vastausten perusteella. 

Pajamäen aloittamassa keskustelussa on mielestäni erittäin hyvä pointti, johon ei Pajamäki itse eikä kukaan muukaan ole kiinnittänyt ollenkaan huomiota. Nykyinen yhteiskunnallinen järjestelmä pakottaa meidät ihmiset jonoihin, joissa pelkkä pituusjärjestys ei enää riitä: Suomalaiset jonottavat lääkäriin, kaupan lihatiskille, pankkiin, puhelinfirmojen palvelunumeroihin, kioskin kassalle, lippuluukuille ja mitä moninaisimpiin muihin paikkoihin. Helsingissä erityisesti olen törmännyt sekä leipäjonoihin että taksijonoihin, siis jonoihin yhteiskuntaelämän eri laidoilta.

Kun vielä 80 -luvulla katselimme kuvia itäisestä naapurimaasta tai kävimme itsekin turistina toteamassa ihmeen, miten ihmiset jonottivat kaupan ulkopuolella leipää tai kaalia, jonotamme nyt markkinavoimien edessä milloin mitäkin. Molemmissa yhteiskuntajärjestelmissä jonottamista on perusteltu vapaaehtoisuudella, iloisella osallistumisella jonottamiseen siinä toivossa, että jotain on saamassa.

Pituusjärjestyksessä jonottamisen ainoa ongelma on se, että kommunistisissa jonoissa sen enempää kuin nyt vallalla olevissa markkinataloudellissa jonoissa pituusjärjestys ei tuota osalle jonottajista parasta mahdollista tulosta. Sen sijaan kouluissa opettajat pitävät huolta, että jonossa jokainen saa vuorollaan jotain.

Vuoronsa odottaminen kuuluu asiaan, elämässä, vaikka nykyinen kaikki-mulle-heti-nyt-sukupolvi ei aina taida sitä muistaakaan.